Ludvig Anzengruberin elämänvaiheet ovat niin mieltäliikuttavia, että semmoisinaan aina ansaitsevat kertomista. Meillä suomalaisilla on lisäksi toinen syy tuntea häntä kohtaan myötätuntoisuutta. Hän on teoksissaan etusijassa kuvannut kansanelämää. Meidän kirjallisuudessa on tällä runoudenlajilla suuri sija. On sen vuoksi luonnollista, että me mielellämme tutustumme etevän saksalaisen kansanelämän kuvaajan teoksiin. Niitä onkin jo useita suomennettu, ja useampia toivottavasti suomennetaan ja jos hänen teoksiinsa miellymme, haluamme myös tutustua niiden tekijän elämänvaiheisiin. Seuraavassa koetan muutamin sanoin niitä kuvata ja samalla mainita sanasen hänen etevimmistä teoksistaan.

* * * * *

Ludvig Anzengruber syntyi Wienissä marraskuun 29 p:nä 1839. Isän puolelta polveutui hän itävaltalaisesta talonpoikaissuvusta, äidin puolelta wieniläisestä porvarissuvusta. Isoisä oli talonpoika, isä Johan Anzengruber, pikkuvirkamies. Johan Anzengruber oli myöskin runoilija, vaikka hän ei koskaan nähnyt tuskin riviäkään kirjoittamastaan painettuna. Hän kirjoitti runoja ja näytelmiä, ja ilmenee hänen näytelmissään todellisia lahjoja. Ne olisivat ainaiseksi jääneet unohduksiin, ellei hänen poikansa olisi niitä maininnut Schillerin ja Shakespearen rinnalla niinä teoksina, joista hän etusijassa on oppinut. Ehkä hän olisi tunnustustakin saavuttanut, jos olisi vähän suotuisemmissa oloissa elänyt ja vähän kauvemmin. Nyt hän kuoli jo 1844 ainoastaan 34 vuoden vanhana, jättäen viisivuotisen hennon poikansa jalon vaimonsa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi.

Isän kuoleman kautta kadotti pikku Ludvig kasvattajansa, äiti puolisonsa, molemmat elättäjänsä, sillä paitse kasallista käsikirjoituksia jätti Johan Anzengruber leskelleen pienen eläkkeen vähän yli 330 Suomen markkaa vuosittain. Isästään on Ludvigilla hyvin vähän muistoja. Hän kertoi muistavansa vaan kuinka joskus lempeä mies nosti hänet ylös, pani polvelleen ja sanoi "tule kelpo mieheksi" ja sitten leikkasi suuren "pyhäpäiväviipaleen" leipää ja levitti siihen hunajaa. Myöhemmin oppi hän tuntemaan isänsä tämän painamattomista teoksista.

Vaikkapa näin niukkoihin oloihin jääneenä osasi äiti kasvattaa poikaansa, niin ettei hänen koskaan tarvinnut suoranaista puutetta tuntea ja että hänen lapsuutensa oli rikas ja onnellinen. Silloin perustui se hellä suhde äidin ja pojan välillä, jota kesti koko elämän iän, joka saattoi äidin seuraamaan poikaansa kaikilla hänen retkillään, saattoi hänet jakamaan kaikki hänen vaivansa ja vastuksensa. Ja vielä sittenkin kun äiti oli kuollut, sanoi Ludvig Anzengruber aina koettavansa niin elää, kuin olisi hänen äitinsä vielä elossa ja olisi hänelle iloa tuotettava.

Vaikka he ulkonaisesti elivät hiljaisesti oli Ludvigin lapsuuden aika sisäisesti rikas. "Se aika", niinkuin hän sanoo, "jolloin köyhyys oli kyökkimestarina, mutta minä en sitä vielä tiennyt, oli onnellinen aika". Se oli "ihanteellinen aika". Lapsena jo oli hänellä vilkas mielikuvitus. Leikkiessään kuvitteli hän huoneen puutarhaksi, siihen kukkapenkit ja keskelle huonetta pohjattoman kaivon. Ja niin oli hän leikkiinsä kiintynyt, että hän saattoi surusta huutaa ja itkeä, jos joku polki hänen olemattomien liljojensa ja ruusujensa päälle, tai kauhusta, jos joku rakas omainen putosi tuohon hirmuiseen kaivoon. Aikaisin myöskin hänen näytelmälliset taipumuksensa heräsivät. Hän teki näytelmiä jo ennenkuin hän osasi kirjoittaa. Aiheensa niihin sai hän saduista ja kumppalina niitä esittäessä oli kyökkipiika. Ritari Siniparrasta tehtiin hirmuinen murhenäytelmä. Kyökkipiika avasi kaapin oven, jossa murhatun rouvan piti olla. Sen näki pikku Ludvig ja hyökkäsi hänen päälleen ja tappoi hänet rangaistukseksi muka luvattomasta uteliaisuudesta, eikä hän suinkaan ollut tyytyväinen, jollei surmattu todellakin huutanut. Itse hän huusi niin, että kerrankin koko talon väki syöksyi kauhistuneena hätään luullen jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Kun he saivat kuulla asian oikean laidan, arvelivat toiset poikaa hulluksi, mutta toiset sanoivat että siitä pojasta kai vielä tulee jotain erinomaisempaa.

Nuoren Ludvigin rakkaampiin lapsuuden muistoihin kuuluvat vielä ne hetket, jotka hän vietti vanhan yli 70 vuoden ikäisen mummonsa seurassa, joka oli reipas talonpoikaisnainen, ja osasi kertoa pojanpojalleen kansansatuja ja tarinoita ja taikoja. Mummo on ollut esikuvana monelle vanhalle naiselle Anzengruberin näytelmissä.

Opetusta sai nuori Ludvig ensin kansakoulussa, jota koulunkäyntiä myrskyinen vuosi 1848 hetkeksi keskeytti katumelskeineen, juhlakulkuineen. Kulkipa pikku Anzengruberkin toisten poikien kanssa henkensä kaupalla kuulasateen läpi mustan-punaisen-kultaisen lipun perästä. Kun rauhattomuudet asettuivat, jatkettiin koulua taas. Vuosina 1851-53 kävi hän alempaa reaalikoulua ja vuonna 1854 oli hän ylemmän reaalikoulun alemmalla luokalla. Niihin aikoihin alkavat kuitenkin hänen todistuksensa käydä huonoiksi. Hän oli löytänyt vinniltä isänsä kirjalaatikon. Ja sen sisällön tutkiminen antoi hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta, ettei hän malttanut olla koulussa tarpeeksi tarkkaavainen.

Vuonna 1854 kuoli isoäiti. Kuinka syvästi Anzengruber oli häneen kiintynyt, näkyy kirjeestä, jonka hän 18 vuotta myöhemmin kirjoitti ystävälleen Roseggerille, kun samanlainen suru oli kohdannut tätä. Muun muassa sanoo hän: "Meidän kuolleemme eivät ole kuolleita, niinkauvan kuin me elämme. Ja kun me kuolemme, silloin me vaan otamme ne mukaamme maailmasta, jossa ei heitä enää kukaan ymmärrä."

Isoäidin sairastaminen ja hautajaiset olivat kuluttaneet viimeisetkin säästörahat. Ja koska pieni eläke ei riittänyt molemmille elatukseksi, otti äiti itselleen pienen paikan, pojan taas täytyi heittää koulunkäyntinsä kesken. Erään ystävän välityksellä tuli hän kirjakauppias Sallmayerille apulaiseksi. Isäntä mahtoi olla omituinen mies, filosoofinen maailmanmies, joka ei muusta välittänyt kuin mukavuudesta ja nautinnosta. Mutta vieläkin omituisempi oli palvelija. Käskemättä hän ei kaupan hyväksi liikuttanut sormeakaan. Myöminen oli hänestä sivuasia, lukeminen pääasia. Kolme vuotta sietivät Sallmayer ja Anzengruber toisiaan. Illalla kävi Anzengruber kauppakoulua. Mutta ei sekään häntä huvittanut. Lukeminen täytti hänen mielensä. Ainoatakaan kirjaa hän ei jättänyt koskematta. Etenkin luki hän maalarien elämäkertoja ja eli koko sielullaan renessansiajan suurten miesten, etenkin Leonardo da Vincin elämää. Samalla hän myös ensi kerran tutustui taiteeseen. Jonkun aikaa luuli hän jo että hänelläkin oli taipumusta kuvaamataiteeseen. Olihan hänen äitinsäkin nuorena tyttönä maalannut kukkia. Kaiket joutoaikansa hän nyt vietti taidekokoelmissa. Rupesipa hän omin neuvoin, ilman mitään ohjausta harjoittamaan vaskipiirrosta.