Neiti otti lornettinsa ja tarkasteli tyttöä. Sillaikaa lapsi lateli hänelle kysymyksiä, ja vihdoin kun ei se saanut tyydyttävää vastausta, se, nähden millä tarkkaavaisuudella täti katseli hänen hoitajatartaan, rupesi lukemattomin kerroin vakuuttamaan, että se oli "Kitta", vaan "Kitta"!
— Anna nyt isoillekin ihmisille jo suunvuoroa, sinä pieni hupakko! Älä puhu mitään, jo minä tiedän että se on "Kitta", tuo tuolla. — Hän irroitti lapsen, joka ihan oli kietoutunut hänen hameensa poimuihin. — Juokse sinne sanomaan ettei hänen pidä tuossa seisoman, ikäänkuin kanat olisivat syöneet ruuan hänen edestään.
Pikku Leena täytti säntillisesti tehtävän.
— Minä jo odotin hivuvaa, sentimentaalista neitiä.
— Kai sinä huomaat, ettei hän ole kaupungin lapsi, sanoi rouva
Fischer. — Hän on vasta maalta tullut.
— Silloin hän suinkaan ei edes tiedä, mitä senttimentaalisena oleminen onkaan; tai tiedättekö lapseni?
— En, armollinen neiti, sanoi Pirkitta.
Hän silitti vieressään seisovan lapsen laheaa tukkaa ja katsahti ylös.
— Kai se on tyytymätön mieli sellaisissa ihmisissä, jotka tahtoisivat, että heitä pidettäisiin rakkaampana rakasta, ja tehtäisiin kauniimmaksi kaunista.
Helena täti hymyili.