Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa, heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja sydämensä — kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla onnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta Jumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän murtuisi!"
Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"
Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.
Ja mitä teki vanha Ojamylläri? — Enemmän kuolleena kuin elävänä istui hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä — nyt oli jo kaikki niin käynyt kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen sydämessään, vaan ei suinkaan — katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. — Totisesti, Apostoli puhuu totta sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri", — ja: "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"
IV.
Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.
Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön jälkeen tulevat ja menevät — nykyinen päivä hautaa eilisen ja huomispäivä nykyisen päivän, — ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta, murheesta ja toivosta huolimatta.
Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten riemusäveleet. — Entäs Ojamyllyllä sitte? — Paratkoon Jumala! täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.
Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut, vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava vesipisarakin kiveen kolon, — ja äidin sydän ei löydä vertaansa uskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? — — hän ei ollut suinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä, kovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin "ympärinkautta" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi hänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan kuin me häntä tunnemme, — sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä oli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän oli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon terveisiä postimiehen kanssa.
Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin kuoltua? — Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! — Ei, se ei saanut tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, — mutta minkälainen? — Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.