Mutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki, ja niin kului tunti tunnin perään.
Mutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten löivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja — viha meni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän antanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon Leenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä, koko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä aika ottelu!
Mutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi — siihen oli Antti kuitenkin liian jäykkä.
Vihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka hän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.
Toisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja myllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä hyvää kosio-asialleen.
III.
Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.
Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli puhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24 vuotta; ei parempi eikä pahempi.
Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin huomattiinkaan — kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on vielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.
Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla, tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.