Mutta onhan selvää että hengen puhtautta huutava ja hakeva sivistynyt maailma unohtaa lihan puhtauden ja antaa sen mädätä. Korkeintaan heitetään joskus säälivä silmäys jotakin mätänevää kohtaan, mutta suuri, ilettävä yhteiskunnallinen likaisuus ei herätä mitään huomiota.
Sääli! Onko se hyve? Onko se sellainen vaisto, jonka järjestelmällistä istuttamista ja kehittämistä on sallittava ja edistettävä?
Sääli esiintyy rappeutuneiden ja häviämään tuomittujen hyväksi, kuuluu yli-ihmistä haaveilevan filosofian huuto. Ja se on totta. Jos sääli tulee perinnölliseksi vaistoksi, järjen kustannuksella toimivaksi elämänohjeeksi, esiintyy se kehnon ja alhaisen elättäjänä vieläpä hyvin useissa tapauksissa niiden synnyttäjänä.
Ihminen tekee oikean ja hyvän työn antaessansa esim. ruhjoutuneelle ensimäisen avun tai voidessansa tyydyttää nälkäisen tarvetta tilapäisesti. Mutta väärin ja huonosti hän tekee jos hän suosii ja sallii sellaista järjestystä jossa kokonaiset ihmislaumat voivat ruhjoutua ja miljoonaiset joukot nälkään nääntyä. Sairas, säälivä, on hänen tuntonsa, jos hän kammoksuu, hävittää niitä yhteiskunnallisia voimia jotka sellaista järjestelmää tukevat.
Kauniisti tekee mies kun hän vaikka oman henkensä uhalla pelastaa jonkun suuren asian tai vaarassa olevan lähimmäisensä. Ruman, sukupuoltansa, kansaansa ja koko rotuansa häpäisevän ja alentavan teon tekee mies suostuessansa naisen emärakkauden vaatimana siittämään lapsia keuhkotautia sairastavan vaimonsa kanssa ja säälistä suostuessansa elämään yhdessä hänen kanssansa, vaikka itse vielä on terve. Parempi olisi että vaimo hukkuisi "ikävöimiskyyneleihinsä" kuin että mies saastuttaa itsensä ja suostuu siittämään ennen syntymistänsä kurjuuteen tuomittuja lapsia.
Nainen joka menee hoitajattareksi kuppasairaalaan tekee sitä kauniimmin mitä huolellisemmin hän hoidokkejansa vaalii. Mutta törkeästi hän rikkoo kauniin, terveen ja jalon periajatuksia vastaan jos hän suostuu vaimoksi kuppataudin saastuttamalle miehelle, vaikka tuo mies muuten olisi maailman parhain. Mutta nainen säälii ja suostuu, jos mies romantillisesti vakuuttaa ampuvansa itsensä jos hänen täytyy luopua himoitsemastansa naisesta. Jalomielisemmin terve nainen kuitenkin tekisi jos hän antaisi sellaisen miehen ampua itsensä.
Meillä on säälillä sekoitettua politiikkaa, joka rakentaa vaivaistaloja ja harrastaa eläinsuojelusta, mutta unohtaa suojata kansalaisia julkista ryöstöä ja ruhjomista vastaan. Ja meillä on kristillisen säälin sotkemaa sukupuolirakkautta, joka yhä enemmän ja enemmän raiskaa elämämme perusteita.
Terveyden suurin hyve on edesvastuuntunne. Sairauden suurimmat hyveet ovat sääli ja nöyryys.
Säälin hyveeksi saarnaamisella on onnistuttu myrkyttämään siveelliset arvot rakkaudessa, politiikassa, puhumattakaan taiteesta, jossa sääli on päässyt näyttelemään hirvittävää osaa. Siitä on seurauksena, että samassa määrin kuin sääli on päässyt vaistoksi velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat jääneet heräämättä, eikä ainoastaan heräämättä, mutta ne ovat menneet huomattavasti alaspäin. Ja kuitenkin velvollisuuden- ja oikeudentunto ovat terveempiä ja parempiin tuloksiin viepiä kuin sääli.
Mutta sääli ja sitä seuraava nöyryys ovat välttämättömiä monille yhteiskunnallisille laitoksille ja erittäinkin kirkolle. Köyhille tarjottavana oppina sääli on kirkolle välttämättömämpi kuin sakramentit. Saarnaamalla sääliä ja nöyryyttä hyveinä voidaan säilyttää ja edistää kurjuus — synti — ja monistaa se. Ja sellainen asiaintila on välttämätöntä kristitylle kirkolle. Kirkko ja pappi elävät kurjuudesta. Kirkon "peruskallio" ei ole Kristus vaan se on kurjuus. Sille se on rakennettu ja sillä se seisoo vielä tänäkin päivänä.