Porthan ei ole kirjoittanut mitään suomeksi. Latina oli yliopiston kieli. Latina oli kansainvälinen oppineiden kieli, se kieli, jolla tieteelliset kirjoitukset kaikki laadittiin. Niinpä ovat Porthaninkin kilvoitukset pääasiassa latinankielisiä. Ruotsia hän käytti kirjoittaessaan sanomalehteensä. Sillä kielellä hän niinikään kirjoitti pari tutkimusta Ruotsin akatemian toimituksiin ja muutamia juhlarunoja maisterinvihkijäisiin.
Vaikka Porthan ei olekaan kirjoittanut mitään suomeksi, varsinaisella äidinkielellään, oli hänen työnsä silti kauttaaltaan työtä myöskin Suomen suomalaisen sivistyksen hyväksi. Ollessaan yliopiston opettajana hän valmisti tehtäviinsä pappeja, opettajia ja virkamiehiä, jotka tulivat suurelta osaltaan työskentelemään suomalaisen kansan keskuudessa. Siksipä hän erikoisesti kehoittaa papiksi aikovia tutustumaan kansan rikkaaseen kieleen ja sen tapoihin voidakseen sitä oikein neuvoa ja opettaa. Suomalaiseen rahvaaseen hän tahtoi tutustuttaa sivistyneitä Aurora-seuran ja Turun sanomien kautta. Itse hän keräsi kansanrunoja ja koetti siihen innostaa toisiakin. Suomenkielen ja kansanrunojen lakeja hän koetti tutkia ja selvitellä ja niiden nojalla luoda valoa suomalaisten pakanalliseen uskontoon ja menneisiin vaiheisiin. Kuvaamalla maantiedettämme hän tahtoi ulkomaalaisillekin antaa oikean käsityksen isänmaastaan. Ja hänen yhteiskunnallisten puuhiensa tulokset koituivat nekin koko kansamme hyväksi.
Mutta historiantutkimuksillaan hän on suurimmat tulokset saavuttanut. Rakkaus tähän maahan ja kansaan häntä työssään innosti, se hänelle antoi voimaa yhtämittaiseen ahkeroimiseen. Tämä rakkaus ei kuitenkaan häntä vienyt liioitteluihin, ei turhiin ylistelyihin, jotka Jusleniuksen kauniilta kuvitelmilta riistävät tieteellisen arvon. Porthan tahtoi pysyä totuudessa. Mitä hän väitti, sen tuli olla selvästi todistetun. Mitä hän ei varmasti tietänyt, sen hän myöskin tunnusti epävarmaksi. Hän ei antanut minkään, ei edes suuren rakkautensa, houkutella itseään tekemään epävarmoja päätelmiä kansansa menneisyydestä. Siksi hän on voinut rakentaa Suomen historialle pohjan, joka yleensä on pitänyt paikkansa, hän on osottanut tien, jota toisten, nuorempien tutkijain tuli kulkea. Hänen aukaisemaansa latua ovatkin sitten monet kulkeneet askel askeleelta tunkeutuen yhä kauemmas menneisyyteen ja luoden valoa sen hämärään. Hänen työnsä, joka sellaisenaan on jättiläisen työ, joka sellaisenaan antaa hänelle Suomen historian isän nimen, tulee vielä suuremmaksi juuri sen kautta, että se on samaan työhön innostanut lukemattomia muita. Vielä suurempi oli hänen persoonallinen vaikutuksensa aikalaisiinsa, ylioppilaspolveen. Tätä vaikutusta kuvaavat parhaiten sanat, jotka kirjoitettiin kohta Porthanin kuoltua:
»Sellaista opettajaa ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka istumme (yliopiston) konsistorien pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä, hänestä melkein yksinään.»
UNO CYGNAEUS
Suomen kansakoulun isä.
Hevonen juoksee hiljalleen. Kulkunen kilisee ja reki vierii liukkaasti. On ajettu toista penikulmaa näkemättä yhtäkään asumusta. Metsää on tien kahden puolen yhä, milloin pitkiä petäjiä kasvavaa, milloin matalaksi ja raiskatuksi alenevaa. Näin ajaessamme aukenee yhtäkkiä eteemme lumipeittoisia niittyjä ja peltoja. Olemme tulleet pieneen, pitäjän laidassa olevaan kylään. Pienet talot ja mökit ovat hajallaan siellä täällä. Aivan tien vierellä on vasta rakennettu, suuri ja uhkea koulutalo. Lähes penikulman matka oli ennen ollut koululle. Monen oli silloin ollut pakko jättää koulunsa kesken. Toiset eivät olleet päässeet alkamaankaan. Nyt oli saatu koulu, oikea kansakoulu omaan kylään. Työtä se oli vaatinut, puuhaa ja uhrauksia. Mutta sitä suurempia toiveita kylän väki oli siihen kiinnittänyt. Heidänkin lapsensa pääsisivät samaan asemaan kuin keskipitäjäläisten. He saisivat tietoja, nousisi koko kylän elämä. Koulu oli täynnä nuorempia ja vanhempia lapsia.
Sadat pitäjät saamme kulkea, tuhannet kylät käydä, aina tavantakaa kohtaamme saman näyn: kaukaisissa syrjäkylissä uusia kouluja, keskuspaikoissa vanhoja — missä vanha ei ole saanut vielä väistyä uuden suuremman tieltä. Ei ole pitäjää, jossa ei olisi koulua. Nouseepa useiden maaseutupitäjien kansakoulujen luku moniin kymmeniin.
Aina ei ole näin ollut. Viime vuosisadan puolivälissä ei koko maassa ollut kuin joku kiinteä kansakoulu, eikä näistäkään ainoakaan sellainen kuin meillä nyt on. Ei ollut opettajaseminaareja, eikä ollut monella edes selvää käsitystä siitä, millaisen kansakoulun tulisi olla.
Kansakoulu päivänkysymykseksi.