Sillä välin kuin asiat täten olivat kehittyneet, seisoi vähän taampana Knut Bedseth ja toisella puolella häntä seisoi vaimo, toisella tytär, molemmat loistavissa kirkkovaatteissa, mutta kuitenkin vallan erilaiset ulkonäköön ja käytökseen nähden. Nuorikko tosin ei enää voinut kaikille näyttää iloisia kasvojansa, ne, jotka likemmin häntä katselivat, voivat kyllä nähdä kovan taistelun jälkiä muutamissa jäykistyneissä piirteissä suun ympärillä, — mutta hänen käytöksensä osoitti kuitenkin sitä varmuutta, jota hänen asemansa tuotti. Hän oli kunniassa pidetyn miehen vaimo, ja hän käsitti mitä se oli, sitä hän ei tehnyt edellisellä kerralla, jolloin hän oli ollut tällä samalla paikalla näytettävänä, — silloin se vielä oli ollut lapsenleikkiä, nyt se oli täyttä totta! — Sylvi sitä vastoin näytti siltä kuin hän olisi armosta mukaan päässyt. Vaikka hän kuinka mielellään olisi tahtonut, niin hän ei voinut heidän rinnallaan astua. Hän oli auttamattomasti yksinänsä. Ja olihan hän tullutkin tänne ikäänkuin todistamaan sitä kieltoa, jota isä itse tahtoi nuorukaiselle ilmoittaa, ja hän näyttikin siltä kuin hän voisi hyväksyä mitä Knut sanoi. Hän ei oikeastaan ollut milloinkaan oikein mieltynyt nuorukaiseen; kun hän huomasi että äitipuoli koetti päästä pojan suosioon, suuttui hän häneen; mutta siihen yhtyi monta syytä, ja syvin syy ei saanut mitään sijaa; sillä nuorukaisessa oli kuitenkin jotain, joka häntä miellytti. Sitten hän oli turvautunut nuorukaiseen huolissaan, ja siihenkin oli tämä syvempi syy ollut aiheena, mutta siitä ei Sylvi saanut selkoa sen sekasorron tähden, joka hänen henkeänsä ahdisti.
Mutta tällä hetkellä, kun noita uhkaavia syytöksiä tehtiin nuorukaista kohtaan, kävi se yht'äkkiä hänelle selväksi, että hän oli likeisessä suhteessa häneen, ja että sitä suhdetta ei noin mistään muusta huolimatta kävisi rikkoa. Hän ei epäillyt sitä että Niilo oli rikoksen tehnyt; hän muisti hänen kauhistavaista käytöstään, kun hän edellisenä iltana oli hänestä eronnut, mutta olkoon tämä rikos mitä tahansa, Sylvi tunsi että hän oli osallinen siihen.
"Nyt taitaa olla turhaa puhutella häntä," sanoi Knut. "Eikä edes sovi minulle sitä tehdä, — sentähden arvelen että lähdemme suoraan kotia."
"Lähde vaan — minä jään," sanoi Sylvi vavisten ja kuolon kalpeana.
"Sinulla ei ole mitään sen kanssa tekemistä," sanoi isä ankarasti.
"Kyllä — minä tiedän kyllä kenenkä syy on," sanoi tyttö ja vetäysi isän luota.
"Jokainen aika mies hallitsee itseänsä," väitti isä, "se, joka on rikoksen tehnyt, saa vastata siitä."
Mutta samassa nuorukainen katsoi sinnepäin, missä Sylvi seisoi, ja loi surullisen katseen tyttöön viimeiseksi jäähyväiseksi. Silloin he ensi kerta kohtasivat toinen toisensa rakkaudessa; sillä tytön loistava katse ei tällä hetkellä tullut omanrakkauden kylmästä pohjasta, vaan sydämmestä — surua ja ikävöimistä ilmoittaen — se meni nuorukaista vastaan.
Silloin juuri pappi käski väkeä kirkkoon ja viittasi Niiloa tulemaan mukaan. Vielä kerta kääntyi hänen katseensa tyttöä kohtaan epätoivon tuskaa ilmoittaen, — sitten hän meni muiden kanssa kirkkoon. Silloin oli Sylvin mielestä kuin hänen elämänsä valo olin sammunut! Ei kertaakaan ollut nuorukaisen kauniit kasvot ja loistavat silmäykset houkutelleet häntä hänen luokseen, — nyt, kun onnettomuus kuvastui niissä ja epätoivo vääristeli joka piirteen hänen kasvoissaan, nyt hän niin mieltyi häneen, että, tulkoon häpeä tai hätä, elämä tai kuolema, hän seuraisi häntä!
"Minä menen tuonne hänen luokseen — isä," kääntyi hän Knutiin, ja hän katsoi vakaasti ja tyynesti isän kasvoihin.