Mutta iloinen hurraa-huuto kaikui hänen korvissaan ja johti hänen ajatuksensa takaisin päivän iloon. Niin sai vanha rakennus huokauksen ja kyyneleen, uusi sai luottamuksen hiljaisen hymyilyn.
TOINEN VIHKO.
Niilo.
Lumella peitetyssä laaksossa, jonka takana kohosi korkeat tunturit ja jonka edessä oli matala-rantainen vuono, oli muutamia isompia ja pienempiä rakennuksia. Yhdestä tällaisesta huoneesta tuli köyryselkäinen naisihminen ja pieni poika juoksi hänen jälessään; he kulkivat laakson poikki, mutta äkisti pysähtyi nainen ja katsoi taaksepäin kuin hän olisi jotain unohtanut. Poika tömisteli sillä välin lumen pois jaloistaan ja pisti kätensä niin syvään taskuihin, että ne tulivat näkyviin, yhtä sinisinä vilusta, pitkän matkan alempana kuin mihin taskut tavallisesti ulottuvat. Nainen lähti hitain askelin takaisin samaa tietä kuin oli tullut, kunnes hän saapui erään pienemmän huoneuksen tykö, ja sinne hän meni sisään.
Siinä huoneuksessa ei ollut yhtään huonekaluja eikä muutakaan. Uuninsuu ammotti häntä vastaan kuin tyhjä silmänkolo, eikä mikään kesken jäänyt toimi ilmoittanut että huone vaan ajaksi oli autioksi jätetty, kaikki oli viety pois — itse hajukin! Mutta kuitenkin hän seisoi sen katon alla, joka oli suojannut hänen parhaimmat elinvuotensa — onnellisiksi vuosiksi niitä voi sanoa, vaikka köyhyys aina oli ollut mukana tuttuna vieraana. Nyt oli mies kuollut pari kuukautta sitten ja kaikki heidän tavaransa myytiin velan suorittamiseksi. Itse hän oli väsynyt ja rasittunut, hänessä ei ollut kykyä päätöksen tekemiseen eikä sellaisen toimeen panemiseen — hän oli valmis! Se, minkä luonto oli antanut hänelle käytettäväksi — se oli käytetty. — Niin oli joku sanonut hänelle, että hänen tuli lähteä pappilaan apua hakemaan — toiset olivat antaneet hänelle vähän ruokaa ja lainannet hänelle kala-veneen, ja senvuoksi hän nyt oli matkalla rantaan. Silloin hänen mieleensä tuli vielä kerta mennä katsomaan paikkaa, missä hän oli elämänsä elänyt, ennenkuin hän lähti pois — kenties ainaiseksi! Ja niin hän seisoi, poika rinnallaan, molemmat tuijottaen samaa tyhjyyttä.
Mutta poika, joka tiesi että oli jotain uutta odotettavana, kävi pian kärsimättömäksi. Äidillä oli muisto ja siinä hän löysi kaikki, mitä ei enää olemassa ollut; pojalla oli vaan muistelma, ja kun se on piirtänyt kadonneen ympäryksen, on se valmis. Sitä paitsi loisti elinvoimaa pojan sinisistä silmistä, joiden ympärille puute ja kurjuus olivat piirtäneet mustia viivoja, ja joka kerta kun hän katsoi ylös äitiin, joudutti hänen levoton katseensa tätä. Vihdoin äiti lähti huoneesta, yhtä nöyränä kuin hän oli tullut sisään, ja taaksensa katsomatta kiiruhti hän alas rantaan.
Päivä oli lyhyt ja iltapäivän valo katosi nopeaan sumuiseen talvihämärään. Nainen sousi voimiensa takaa vuonon poikki, mutta seuraus ei vastannut rasitusta; pimeässä katosi vähitellen maa näkyvistä, ja lumisumusta nousi jäähdyttävä tuuli, joka kiiti yli meren ja tointui läheisien tunturien välillä. Hän ei puhunut pojalle mitään, ja joka kerta kuin poika katsoi hänen silmiinsä ja kohtasi hänen toivottomia, suruisia kasvojaan, värisytti kamala pelko hänen jäseniänsä, — hän näki selvästi isänsä makaavan ruumiina sängyssä ikkunan alla kotona.
Hyvän aikaa sitten oli nainen tau'onnut soutamasta; hän nosti kyllä airoja, mutta hän laski ne alas samaan paikkaan. Niin tuuli ajoi venettä ja heitti sen vihdoin viimein niemen nenään, joka ulottui kauas vuonoon, pitkänä karina, jonka yli aallot loiskivat valkoisena vaahtona.
Poika päästi hirveän huudon veneen työntäessä karia vasten ja äiti kumartui veneen laidan yli, etsiäkseen jotain tukea; mutta vene kallistui hänen painostaan yhdelle syrjälle, ja hän syöksyi suinpäin syvyyteen. Vähän ajan perästä tuli hän jälleen näkyviin veneen vieressä, ja kun tuuli silmänräpäyksen ajaksi hiljeni, näytti siltä kuin hän olisi seisonut veden päällä ja katsoa tuijottanut poikaa kasvoihin — sitten hän jälleen painui suoraan alas ja aalto kiiti yli sen paikan, mihin hän oli uponnut. — Kuolon ovi avattiin ja suljettiin — ja poika oli orpo! Itse hän pelosta ei tiennyt mitä tehdä, tuskin hän tiesi missä oli. Mutta elinvoima pitää väliin parhaiten itse huolta itsestään! Kun vene uudelleen viskattiin karia vasten, irroitti hän oikeaan aikaan kätensä tuhdosta ja tarttui kallion kulmaan, sieltä hän suikerteli kuin käärme toiselle kalliolle ja yhä eteenpäin kivien ja lumen yli, kunnes hän, äärimmäisestä vaarasta pelastuneena, istui niemen korkeimmalla harjalla.
Vähän aikaa vallitsi yhtä kolkko pimeys hänen sydämmessään kuin häntä ympäröivässä luonnossa, mutta kun tuulen humina vihdoin herätti häntä jälleen tunnoillensa, hakivat hänen silmänsä äitiä, ja hän kuunteli eikö joku tuulen kummallisista äänistä ollut ihmisen äänen kaltainen! — Mutta sen mukaan kuin ajatus selveni, kävi myöskin se kauhistavainen tosi-asia hänelle varmaksi: äiti oli hukkunut. Kun tämä seisoi veneen vieressä, oli poika selvään nähnyt että hän kävi yhä pienemmäksi, kunnes aallot hänen peittivät.