Yö läheni lähenemistään. Sen varjot peittivät raskaina ja äänettöminä tunturit ja laaksot, syleillen kaikki pitkään lepoon, ja vielä tyttö seisoi epätietoisena paikallaan. Silloin kukko lauloi kanahuoneessa ja yön hiljaisuus toi laulun tänne ikäänkuin varoituksena puoleksi auki olevasta ovesta. Tyttöä värisytti, päätös oli tehtävä — "miten hän saisi sanansa takaisin? Sitoiko se niin, ettei sitä milloinkaan voinut irroittaa? Hän tahtoi mennä nuorukaisen luo — kohdakkoin hän aikoi mennä! Tämän piti antaa hänelle lupaus takaisin, sitten Jumala saisi häntä neuvoa — täytyikö hänen nöyryyttää itseänsä? Kyllä, hän tahtoi hyvästi kohdella sekä isää että äitipuolta, eivätkä he milloinkaan saisi mitään tietoa tämän yön varomattomuudesta."

Tämä päätös tuli hänen hurmautuneesen mieleensä kuin valotornista valo loistaa yli meren; pimeys kyllä jälleen pääsee valtaan, mutta suunta on selvässä.

Vihdoin alkoi päivä koittaa tunturein kohdalla, ja yö vaipui maahan, hiipien kuin käärme mättäiden välillä, mutta päivän hohde valaisi erästä vapisevaa lehtipuuta ja herätti pikkulinnut sen latvassa. Tyttö oli nyt vähän matkaa toisella puolella järveä, eräällä tiellä, joka vei talon ulkohuoneiden ohi. Hän ei niin tarkoin miettinyt sitä, tokko joku häntä kaipaisi, hän ei ollut tottunut siihen; hänellä oli ainoastaan yksi päämäärä: pääseminen pappilaan nuorukaista tapaamaan — ja saamaan sanansa takaisin, sitten oli vastaanotettava mitä sen jälkeen seuraisi.

Mutta juuri kuin hän aikoi poiketa syrjätielle, tuli mies hänelle vastaan. Hän pysähtyi ja vapisi, hän oli vähällä maahan vaipua, sillä hän näki että se oli hänen isänsä! — Silmänräpäyksen ajan isä seisoi hänen edessänsä, odottaen että hän sanoisi ensimmäisen sanansa; mutta Sylvi ei tällä hetkellä voinut sanoin ilmoittaa mitä oli sanottavaa, hän vaan itki epätoivon katkeraa itkua.

Isä silitti leveällä kädellään hänen kalpeita kasvojaan. "Lapseni," kuiskasi hän, "miksi kuljeksit sinä yöllä?" Mutta vanha mies hengitti raskaasti, eikä voinut enempää sanoa. Vielä kerta hän hyväili tytön kasvoja, tarttui hänen käteensä ja talutti häntä varovasti taloon. — Tämä pyhä-aamu tuli vallan toisellaiseksi kuin Sylvi oli luullut.

Tultuansa käsi kädessä isänsä kanssa huoneesen, istui isä penkille ja veti häntä viereensä istumaan niinkuin katkennutta ruokoa sidotaan tukeen kiinni, ja vähitellen hänen mielensä lauhtui ja hän kertoi kaikki; sillä vaikka katumus häntä vaivasi, ei hän mielellään vikaansa tahtonut tunnustaa.

Päivän tullessa tuli äitipuolikin saapuville ja vaikka hän hiukan vaaleni kuullessaan mitä oli tapahtunut, ja surettava muisto tuli hänen mieleensä, toipui hän pian, ja päätettiin että kaikki kolme menisivät kirkolle, — siellä isä puhuisi nuorukaisen kanssa ja tekisi kaikki selväksi. Sen jälkeen istuivat he iloisesti murkinoimaan, ja päivä loisti ikkunasta ja valaisi ystävällisiä kasvoja ja lempeitä katseita. Vuosikausiin ei ollut sellaista pyhäaamua ollut talossa; sillä vaikka äitipuoli oli turvallista elämää elänyt, niin oli häntä kiusannut joka hetki nähdä toisen vihaa ja isästä oli tuntunut kuin joku vaara häntä uhkaisi kaikissa hänen toimissaan — nyt oli kaikille ikäänkuin kirkas päivä koittanut sade-yön jälkeen, ja kaikki heidän ympärillään oli loistoa ja iloa. Ainoastaan pieni varjo näkyi väliin tytön kasvoilla — hän ajatteli nuorukaista.

Isä oli tosin sanonut että hän otti sen asian toimittaaksensa, — mutta voisiko tämä hänen puolestaan kaikki selväksi tehdä? Ja vihdoin: kuinka kummallinen nuorukaisen käytös oli ollut, kun hän meni hänen luotaan! Eikö tuntunut siltä kun hän kuolemaan menisi? — Hän koetti kyllä katsella nuorukaista siinä valoisassa väri-loistossa, jossa hän itse oli, mutta se ei onnistunut, päinvastoin! Tämä väistyi joka kerralla yhä kauemmaksi hänen luotaan ja vaipui vihdoin siihen yönpimeään, josta hän itse pari tuntia sitten oli palannut.

* * * * *

Alhaalla laaksossa, missä pääkirkko sijaitsi ja missä tänä pyhänä piti olla jumalanpalvelus, valaisi sama lämmin aamuaurinko rauhaisampaa seuraa. Kirkon takana olevassa metsässä, missä vielä aamusumut uinailivat honkien ja valkorunkoisten koivujen välillä, lauloi kulo-rastas ja peipponen kumpikin lyhyttä ja yksitoikkoista lauluansa, joka tapahtui niin säännöllisesti toinen toisen jälkeen, että tuntui siltä kuin toinen olisi määrätty alkamaan, toinen päättämään ikuista vuorolaulua. — Kirkon monet pienet ikkunanruudut vetivät auringonsäteitä luokseen ja heittivät ne jälleen luotaan tuhatkertaisessa värähdyksessä, ja tornin ympärillä väikkyivät pääskyt, mutta katon harjalla lensivät varpuset edes takaisin ja visertivät parhainta minkä tiesivät. Kaikki kutsui juhlapitoon, — onnellinen se, joka voi olla iloinen vieras!