Kysyjä oli pappilan takamaiden torppari, Pellisen Heikki. Näkyi olevan päivätöille menossa hänkin.
"Ka…"
Ei hän taaskaan saanut enempää sanotuksi, vaan töksähti siihen. Ei nyt tuntunut olevan puheluhalua. Pysähtyi hän toki siinä, ja Heikki jatkoi:
"Ka päivätöillepä tässä minäkin…"
He istahtivat siinä tienviereen osuneelle närepölkylle kuin levähtämään, jalkoja lepuuttamaan, ilman mitään ajatusta tai asiaa. Heikki arvasi Ollin mielialan ja ikäänkuin ollaksensa osallisena asiasta, ilmoittamalla olevansa saman kohtalon, saman ainaisen uhan alainen, onnettomuustoveri, puheli hän siinä:
"Sitä oikeastaan tässä ei kukaan tiedä milloin ne antavat potkun mökiltä pois…"
"Ka mistäpä sen tietäisi…"
Piippunysästä kohoava harva tupakansavu levitti kasvoille lisää harmautta. Silmäkulmaan syöpyneet rypyt leikkautuivat nyt terävämpinä, ikäänkuin kuivina. Äärimäisessä aamuhiljaisuudessa erottautui nyt jokainen lausuttu sana selvästi, kuivasti, niin että ääni, millä Heikki puhui siitä ainaisesta mökkiläisen päällä henkäilevästä uhasta, ikäänkuin leikkasi kuuloa.
"Se tää uusi pappi"… alkoi hän siitä puhua, kertoa harvoin, muutamin sanoin, kuinka sen ahneutta torpparit pelkäävät. Luulevat sen tuovan mieleisiään torppareita sieltä entisestä pitäjästänsä.
"Sen entisen pappivainajan muuttuessa sitä toki päästiin veronkorotuksella, mutta nyt taitaa…"