Hän katsoi siihen pitkään, kuin jotain samalla ajatellen. Ei siinä poloisessa ollut enää lihaa muuta kuin nimeksi. Kylkiluiden välit olivat painuneet syviksi vaoiksi. Luiset jalat olivat polvista koukistuneet, ja pää ikäänkuin riippui laihan kaulan varassa, jonka muinaisesta tuuheahkosta harjasta oli jälellä vain karkeasuortuvainen jäännös enää.
"Neljätoista vuotta oli eletty siellä nykyisellä paikalla, kun se oli varsa", muisteli hän. Lähes kolmekymmentä täytyi sillä siis olla jo ikää. Kuin kaksi parasta toveria olivat he sen ajan kuluessa tasan jakaneet korpieläjän vilut ja nälät, työt ja pyhälevot, vuodenvaihteet ja…
Mitäpä muuta jaettavaa heillä olisikaan ollut…
"Päivästä toiseen on vaan siinä yhdessä eletty", käänsikin hän siinä ajatuksen, muistellen yhteisiä kohtaloitansa, elämää, jonka ainoana päämääränä olojen pakosta oli vain se yksi ainainen: päästä päivästä toiseen.
Ruuna-rukka! Hän nousi, meni luo, suki sen kuihtuvaa harjaa, kohenteli valjas-pahaset ja puheli sille raskaasti, kuin sovitellen:
"Kun olisit sinäkin rikkaiden ruunaksi osunut, niin toisenlaisethan ne olisivat päiväsi olleet…"
Kuin kaikesta välinpitämättömänä painoi ruuna päänsä yhä alemma nuokuksiin. Silmät katsoivat elottomina, umpimähkään, ja alahuuli lerppui pitkälle venähtäneenä.
Mitäpä niistä enää! Mikä on elettyä, se on mennyttä! Se näytti ruunankin ajatus nyt olevan. Päivä vain paistoi hiljallensa, ja läheisestä kytömaasta kohosi ohut, hai'unvärinen, pian tyhjiin haihtuva suosavu.
* * * * *
Päivä kuulakoitui jo tyyn'illaksi. Ahon mäkitöyrylle unohtunut yksinäinen honka kuvastui selväksi leikkautuneena länsitaivaan kuulaita iltavärejä vasten. Maaranta erottautui vesirajasta yhtä selvästi, merkiten rajansa alas uppoavilla rikkailla kevätlehtojen kuvaisilla, ja portin puusaranan narahdus viilsi tyyntä ilta-kuulautta.