— "Ei vielä turvassa", — lausui Perkele hitaasti, käveli ajatuksissaan alttarilla ja lausui vihaisena:
— "Kaikkeudessa ei ole mitään paikkaa, missä ei Hän olisi. Siellä", — hän osotti helvettiä — "alkaa vasta lopullinen taistelu. Siellä vasta puhdistetaan henki tulessa. Se viettelijä jo astui alas helvettiin…"
— "Se röyhkeä!"—huudahtivat palvelijat ja tuijottivat hämmästyneinä Perkeleeseen, joka vihaa puskuen käveli jonkun ajan kiivastuneena, ojensi sitte käärmeen suoraksi, tehden sillä uhkaavan liikkeen ja lopetti puheensa:
— "Mutta hänen valtansa täytyy loppua. Minä olen uuden olevaisen kulmakivi! Minä tiedän, missä kohti Jehovan kantapää on paljas… Ja mihin Hän polkee, siellä odottaa jo minun pääni. Sitä Hän ei voi kiertää…"
Enkelit ryhtyivät veisaamaan soiton säestyksellä ihanaa laulua
Perkeleen voiman ylistykseksi:
"Ei kenkään voi sua kiertää.
Ei mikään ilman sua olla voi.
Sä murskaat Jehovan vallan.
Sä olet kaiken olemus,
kaiken herra ja Jumala.
Sinä kierit kaikkialla
kierivänä kulmakivenä.
Armahda sinä meitä!
Armahda, armahda, armahda!"
Laulu sekaantui tuomituiden hirmuhuutoon. Niiden yhteisessä pauhussa alkoi tulitemppeli vinhasti kirmata halki pimeän avaruuden.
Noidan laulu.
Elämä on ihana orjantappura… täynnä tuli-okaita…
On talvi-ilta.