"Laskekaa siis vapautenne peruskiveksi Jeesus, silloin on se kalliolle rakennettu…"
Silloin kuuluu kauvempaa naisten joukosta parahdus ja sitten nyyhkytyksiä. Harhama nousee ylös nähdäkseen mitä on tapahtunut. Siellä istuu Loolja, kokoon kytistyneenä, peittäen kasvojaan käsillänsä. Tyttö-poloinen oli revennyt, kuin ihmisriepu. Hän itki katkerasti, kuin olisi tuntenut lian sielustansa tippuvan. Sana oli sattunut häneen…
Kuulijat katsovat säälien onnetonta tyttöä. — "Oi-joi-joi!" — valittaa onneton tyttö. Jotkut naiset itkeä nyyhkyttävät hänen kanssansa. Näky koskee Harhamaankin kipeästi. Se hioo hänen tarkkaavaisuuttansa yhä terävämmäksi. Munkki Pietari jatkaa kovemmalla äänellä, päivänpaisteen kirkastaessa hänen päätänsä: — "Avatkaa siis sydämenne Jeesukselle! Hän yksin voi sen puhdistaa. Ainoastaan Hän voi irroittaa sydämestänne ne synnin kahleet, joissa te kulette pimeitä kujia myöten niihin vuoteisiin, joissa ihmiselämä tiuhkuu likana vuoteen loaksi."
— "Ai-jai!" — kuuluu naisten joukosta.
— "Etsikää vapautta Jumalan sanasta! Pankaa se itsenne ja niiden viidenkymmenenyhden peruskiveksi, niin vapaus avautuu teille ihanana, kuin vesikaari taivaanlaelle. Joka muualta vapautta etsii, hän on verrattava mieheen, joka lähtee vankilasta vapautta noutamaan…"
Naisten joukosta kuuluu hiljaista itkua. Loolja nyyhkyttää ihmiskyttyränä, kokoon kutistuneena, onnettomana, avuttomana. Miehet ovat totisia. Yhä useammat ja useammat alkavat itkeä nyyhkyttää, saarnaa ja Looljan itkua kuullessaan. Miestenkin silmässä kimeltää siellä täällä kyynel. Toisen on tullut sääli toista. Sydämet heltyvät ja avautuvat… avautuvat kuin kukka valolle ja tulevat herkiksi vaikutuksille. Sanat sattuvat niihin, kuin tulineulat. Loolja on kytistynyt aivan mytyksi, josta katkera itku kuuluu tukahtuen nyyhkytyksiin. Saarna jatkuu:
— "Jeesus yksin pesee puhtaaksi teidän sielunne. Hän puhdistaa sen vuotavasta liasta. Kun Hän on sydämessänne, ei likainen ajatuskaan voi siellä idulle päästä. Sillä Hän polttaa paheen itiöt. Te kulette silloin vapaina ja puhtaina, kuin aurinko, jota Herran käsi ohjaa kaartansa myöten, ja te sanotte: 'Herra, jos Sinä jo ennen olisit ollut sydämessäni, ei olisi tapahtunut sitä, mikä on tapahtunut. Lika ei olisi sieluuni syöpynyt'. Särkykää siis että Hän pääsee sydämeenne sitä puhdistamaan!…"
Silloin taas kuului parahdus. Maria Petrowna, sama, joka ilkoalastomana tanssi pirunpolskaa, kun Harhama ja munkki Pietari etsivät Nikolain äitiä sen kuolinpäivänä maanalaisessa synnin pesässä, oli särkynyt. Häneen oli koskenut Looljan parahdus. Ja sitten oli munkki Pietarin puhe repinyt häntä rikki, kuin liinaa. Se oli tunkenut kyntensä hänen sielunsa lian pesiin ja vetänyt sieltä ulos sen inhottavaa lokaa. Väristys kulkee hänen olemuksensa läpi. Hän vajoaa kokoon, repeytyy ja särkyy, valittaen epätoivonsa tulipihdissä:
— "Herra, armahda!… Herra, armahda!… Armahda… armahda… armahda!"
Kovat sydämet tärisevät sitä kuullessa. Harhama on kuin hämmästyksen paksuihin sumuläjiin pudonnut. Munkki Pietari seisoo hänen edessänsä taas, kuin pyhimys. Ilta-auringon valo säteilee kunniakehänä hänen päänsä ympärillä, tunkien koivun oksien lomitse. Saarna jatkuu. Munkki Pietari puhuu kuin pyhimys, lempeällä, mutta vakuuttavalla äänellä: