— "Huu! Huu! Huu-huu!"
Myllärit tukkivat kiireellä ovia, ettei huuto häiritseisi Hiiden myllyn väkeä. Naiset pakenevat parkuen. Hullu ahdistaa heitä yhä raivoisammin huhuillen:
— "Huhuu! Huu—huhuu!"
* * * * *
Harhama oli nähnyt kylliksi. Hän seisoi nyt elämänsä sillä kohdalla, jossa loppuvat kaikki entiset tiet, kuin kalmiston portilla. Yksikään valmis polku ei johda pois. Semmoisina hetkinä tekee ihminen päätöksensä nopeasti, hädän tai välinpitämättömyyden painostamana syöksyy, kuin tulen käsistä johonkin… vaikka minne. Hän puristi Nikitinin kättä ja lausui päättävästi:
— "Minä tulen kanssasi."
Ovi sulkeutui heidän jälkeensä ja sen takaa kuului yhä pelottava huuto:
— "Hu—huu!… Hu—huu!… Uu—uu!"
* * * * *
Mutta ulkona lennähti perhoseksi pukeutunut Perkele Harhaman olalta, istahti Hiiden myllyn räystäälle ja ilkamoi: