— "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun nimellesi?'
"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä en tarvitse kunnianosotuksia…"
Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:
"Korkeampi avaruutta, suurempi äärettömyyttä herramme Perkele aina ollut on ja on."
Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:
— "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi, aina kirkastuvaksi jalokiveksi — kuten luonto puristaa timantin — ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi…"
Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen povella. Piru jatkoi:
— "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu itsestänsä, sillä se on ainoa oikea… Katsokaa!"
Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu. Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak, vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia, istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja… Hän soitti ja suri… Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata… Hän muisteli sen virtoja… muisteli Eufratin kauniita rantoja… sen aaltoja… sen rantalehtoja… sen rantakaupungeita… muisteli Mesopotamian Jumaloita… Balia… sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan tummalta sineltä… Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta kauniin Eufratin aalloista…
Hän soitti kauvan… soitti surullisesti laulua, jota nuori Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut… Laulun nimi oli "Eufratin rantakukka"… Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut nuorta laulajaa: