— "En minä sitä tiedä", — oli rouva Esempio silloin aina vastannut.
— "Siinä se nyt on!… Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei selittänyt",— jatkoi Harhama ajatuksiansa.
Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni, laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman kulkunsa.
Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli turtua. "Kun se edes vastaisi pian!… Ja mitähän se vastaa?… Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" — jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.
Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:
'Rakas ystävä!
En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja
rikki revitty. En jaksa kävelläkään.
Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin
arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.
Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani, mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka todistaa että tulin Esempion vaimoksi en vierge. Kun tulet, niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin, tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on sittenkin se oikea…
Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota muistan kuin pahaa unta… Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä se on totta… Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle, josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on hän ollut minulle kuollut.