Ja punaisena ja hikisenä valoi hän teetä lasiin ja niin siitä taas meno alkoi ja jatkui.
IX.
Ukko Durnjakinin katkeruus. —
Juotuaan 24 lasillista teetä suutelee
Iivana väärääkin morsiantansa. —
Mitä siitä seuraa.
Ukko Durnjakin itse istuksi kyläkapakassa — aavistamattakaan, että kotona vieras vaanii hänen muoriansa. Vähähkö tuolla oli nyt miehiä, näin kiireen ajan päiväis-aikaan. Oli kuitenkin pari miestä, varsinkin Osiippa Osipovitsh Osipoff. Kesäkuumasta huolimatta oli hänellä lammasnahka-turkki yllä, talvitöppöset jaloissa ja karvalakki päässä. Ainoat juhlapukimet ne kun hänellä olivatkin, ja kun hän kapakassa vietti ainaista juhlaa, niin ei hän sinne arkitamineissa ilennyt. O-hoh!
Mutta ukko Durnjakin oli nyt nyreä. Iivanalle, vieraallensa, hän nyreili, ei niin paljon eukollensa. Se Iivana tuo kun rupesi siinä eukon puolesta häntä vastaan. Loukkasi sillä tavalla häntä, isäntää. Ja vielä sitte haukkui hyvän lisäksi vanhaksi pässiksi ja jos miksi nimitti! Suututti häntä jo koko mies ja kohta kehittyi hänessä Iivanaa vastaan oikea ammattilaisten kesken yleinen kateus, varsinkin noin mestarien kesken yleinen mestarikateus. Rehentelijä tuo on koko mies, hän jo siinä Iivanasta suutuksissaan päätteli.
— Entä sinä kuin?… Tuossa kuin? tolkkasi hänelle siinä nyt äkkiä hänen seuraansa lyöttäytyvä hölmön ja tollon perikuva, Osiippa.
— Kuin, kuin? peräsi ukko kysymystä tarkemmin ja Osiippa koki selventää:
— A vot… Niin jotta kuin?… Eh?
Siinä olikin oikeastaan jo koko hänen ajatuskykyvarastonsa, sillä suoraan sanoen oli Osiippa viisaus-määrältänsä ihan täys-suomalainen. Ainoastaan töppöset, puku ja kaikki muukin sen mukainen korotti hänet vielä toki oikea-peräiseksi Venäjän mieheksi.
Mutta yhtähyvin seurustautui ukko Durnjakin hänen kanssansa veljellisesti kuten usein ennenkin. Olikin hyvä, että Osiipan tapasi. Hänelle tuota toki voi siinä ryypyn ääressä purkaa sitä ammattikateuttansakin, sitä Iivanaa, rehentelijää vastaan kehittynyttä, ja niin istuksivat he ja ryypiksivät. Ukko kertoi jo vieraastansa, Iivanasta: