— Hvi-uuuuuuuu! päästi hän pitkän ihmettelevän vihellyksen. Oli hoksannut erehdyksensä ja toisti ihmetellen:
— Vot kak[1] juttu!…
[1] No jopa on… Tääpä vasta! (y. m.)
Ja uudelleen hän pitkään vihelsi ja ihmetteli.
Mutta ukko Durnjakin lähti, uhaten mennä poliisipristavi Aleksei
Mihailovitshille kantelemaan ja pyytämään rangaistusta.
— Eh sinä! uhkaili hän Iivanalle, poistui ja uhitteli:
— Kielin… Vot hänen ylhäisyydellensä pristaville Aleksei Mihailovitshille kielin, jotta sanoit, ettei ylhäisyys, vaan sukuisuus… Kielin!…
Ja hän poistui kielimään.
Mutta Iivana oli ikäänkuin puusta pudonnut, mietti ja punnitsi. Lopulta häneltä pääsi pitkä, leveä ja vilpitön nauru. Koko juttu huvitti häntä kuin lasta. Hän nauroi kuin koukussa polvin ja vatsa sylissä:
— Vot, selitti hän miehille: Vot, Ropotti tää tshuhna… Eh mikä luotsi, Ropotti sinä siinä! riemuitsi hän Ropotille välillä ja jatkoi kertoen miehille sen silloisen juttunsa lääkäristä, porsaan leikkaajasta, sairaasta ja porsaasta ja kerrottuaan riemuissaan lopetti: