Kapakassa oli jo täysi höyry. Iivana ja Ropotti olivat jo juoneet ensin toisen ja sitte toisen rahat miltei kuitiksi. Viimeiset viinat nuo lie siihen pöydälle jo kannettukin.
Ja väkeäkin tuolla oli. Kesäkuumasta huolimatta oli miestä tamineissa. Osiippa sentään oli paksuinturkkisin. Repaleinen Vanjka soitteli, rämisytti hanuria. Sen Jegor Kyratskinin, Aleksandrovitshin poikia se oli, ja siksi kai hanurimieskin. Oli mölyä.
— Hih!… Vanjka!… Ih! hihkasi hänelle jo siinä Iivana ja Osiippa auttoi:
— Vanjka! hoki hän, sinulle ihkaistaan!… Kuuletko?… Eh?
— Kuullaan!… Kuin en kuulisi! veti Vanjka hanurilla ja taas hoki
Osiippa tolkuttaen:
— Vot Iivana Ivanovitsh, sulhanen, merkitsee, puhuu sinulle…
— Puhuu!… Mitä tuosta jos puhuu! ynseili soittotaiteestansa tietoinen
Vanjka, veti, ja Osiippa koki selittää:
— Vot kuin: Iivana Ivanovitsh puhuu sinulle, vot, että: ih!…
Ihkaisee, tarkoitan että: Hih!… Ymmärrätkö?… Eh?
Mutta Iivana itse kinasi toisten kanssa. Hän oli niille jo kahteen kertaan kertonut sen porsas-, leski-, lääkäri- ja porsaanleikkaaja-juttunsa ja nauranut sille vatsansa pohjasta. Sitä hän nytkin siinä kertoi, kinasi, nauroi. Humalassa hän siinä jo vännäsi ja Ropotti sitäkin enemmän.
— Ih! hihkasi hän taasen jutun lopuksi ja kävi kehumaan luotsiansa,
Ropottia.