"Mitäs sinä itse menit veneesen!"
Ja nyt se lähti! Ukko jo selitteli onnetonta asiaansa vanginkulettaja Löppösellekin. Tavallaan poikansa häijyyttä valittaen hän sille selitti:
"Minä siinä parakraahvia selittäessäni unehduin niinkuin takaperin pyllöttämään niin… Tää hylky sillä ajalla nuljautti tuulenharteille!"
"Mutta eipäs nuljauttanut!"
"Sakramenskattu!" Pakostakin moiseen vihastui.
Mutta tämä äskeinen aihe oli vain varsinaisen väittelyn lähtökohta. Pian johtui kinailu pääasiaan: naima-asiaan eli avioliittokysymykseen yleensä, ja siitä asiasta riitti nyt jauhamista. Ukko jo lopulla selitteli vanginkulettaja Löppösellekin:
"Minun näet piti tällä matkalla ottaa taloon se joka … miehen velliin oikean suolan panee… Akka nimittäin…"
"Ka", myönsi Löppönen. "Niin jotta suolahan se on vellin suurus…"
Ukkoa se miellytti. Hän jo selitti:
"Minulla oli kaksikin eukkoa niinkuin … silmän tähtäimellä, mutta…
Vaihtaa pyyhälsin sitte toisen toiseen…"