"Joka paikkaan tunkee nenänsä, niin jotta… Jotta se on norkki", syvällistyi jo harmi, töksähdyttäen ajatuksen siihen filosofisen-epämääräiseen "norkki" sanaan. Harmi yltyi.
"Tää nyt!" halveksui hän. Mokomakin "isäntä"! Tuskin peukalon pituinen!
"Kun kyntöpatukalla annan hylylle, niin… Niin se ei ole norkki", ynseili hän harmistuneena uhitellen ja yhä synkempänä tupakoiden. Ruuna oli saanut levätä tavallista kauemman aikaa. Se aivan laiskistui ja alkoi kuin ajankuluksi hapoa pientareesta heiniä suuhunsa. Ukko heräsi siihen.
"Prtuu… Pahus!" ärjäisi hän viskaten siten pojalle kuuluvat vihansa ruunaan. Samalla nipisti paarma ruunaa. Se kimpsahti ja tapasi kärsimättömänä huopaista kylkeänsä.
"Prtuu, so!" ärtyi siitä ukko, ja kun ruuna ei siitäkään ärjäisystä näyttänyt välittävän, kavahti hän jaloillensa, sieppasi auraa kuresta aivan riuhtaisemalla ja ärjäisi ruunalle:
"Vaolle siitä tahi… Tahi se ei ole norkki!" filosofistui ruunallekin osoitettu viha. Ruuna luimisti vihaisesti, viuhautti häntäänsä ja alkoi äkeissään, kuin uhalla, harppoa vakoa pitkin, niin että ukko tuskin ehti hanttuuttaa perästä.
* * * * *
Mutta ei vaan kyntäessäkään hellittänyt se sisua ärsyttävä ajatus, että hänen täytyy puhua asiasta pojalle. Ei. Päinvastoin: se yltyi. Samoin kiusoitteli ruunaakin nyt eräs matkaan liittynyt ilkeä-niminen kärpänen. Ruuna tuskastui samoin kuin ukkokin. Kynnettiin aika hamppua mennen.
"Ja kun se juutas vielä…"
Se poika nimittäin, ynseili hikinen ukko siinä aurankuressa miltei juosta hanttuuttaessaan.