Alkoi, mutta aina sattui sumentavaakin. Kun näet ukko ilmoitti, että nyt sitä mennään takaisin Hildan luo, niin poika alkoi jurata ja luimistella. Hän näet muisti, että eilen Hildan pojan kanssa tapellessa hän ei ollut jäänyt velkaa, vaan — onnetonta kyllä — joutunut saamamieheksi. Sen hän tajusi, ja lisäksi hänestä tuntui, että Hilda on, ainakin poikansa puolesta suuttuessaan, kaikkea muuta kuin säyseä. Siksipä hän jo jurahtikin ynseän:
"Enkä tule!"
Ja siinä se taas oli selvittelyjen alku!
"Et tule!" ynsähti ukko ja paukasi ylimalkaisen:
"Senkös pahusta sinä pelkäät!"
Niin! Siinä oli nyt pojalle. Pojan täytyi nyt vuorostansa ruveta kiertelemään, sillä ei hän toki ilennyt tunnustaa, että todellakin pelkäsi, sitä eilistä laskuaan nimittäin.
"Enkä pelkää!… En mitään pelkää!" peitteli hän asiaansa synkeällä uhittelulla, mutta lisäsi vannoen:
"Mutta en vaan tule!"
"Pahus!"
Mutta turhia olisivat olleet ukon suuttumiset, turhia selittelyt. Poika näet vain ynsistyi, ja kun ukko tiedusti taas syytä, kierteli poika jo aivan isäänsä soimaten: