»Hyvä ja ahkeraoppinen lapshaan se on… Kunpa vuan luoja antasj Pietarj Isaskaarille nyt voimoo ja viisautta opettoo häntä, niin määtiijä, mikä hänestä vielä mualimaan tuloo!»
Isänkin mieli hieman liikahti, ei tosin sanottavasti, mutta toki sen verran että jo murahti mies:
»Ka tottapa hiän antaa!»
Äiti lämpeni. Ja miten ollakaan pisti hänen päähänsä rohkea ajatus: Hän arveli:
»Määtiijä vaikka vielä kerran mualimassa kirkossa pytyssä paukuttasj!»
Mistä se lie johtunutkin nyt mieleen moinen rohkea ajatus. Mutta isän se pani miettimään. Olihan hän kirkkoneuvoston jäsen. Mitäs jos todellakin pojasta. Aivosavu, se ajatuskyky tuntui aivan yhtäkkiä selvenevän. Hän sylkäsi miettivästi ja arveli, tosin umpimähkään, kuten hänen tapansa henkisissä asioissa oli:
»Ka hyväpäinen poikahaan se on!»
Sen uskoi nyt äitikin, innostui ja tiedusti, vielä kerran kuullaksensa:
»Sanoko mestarjkii niin … jotta se on hyväpäinen?»
»Ka», muisteli mies, töksähti, sai toki jostain kiini ja vahvisti: