»Niin se kävi mustalaisellekin tämän Pietarin kansa… Niin pehmenivät senkin luut jotta ne olivat yks paistettu nauris, kuule sie Manasse!»
Manassen hillitty luonto alkoi jo purkautua. Vaikea oli pidättää itkua, vielä vaikeampi tunteenpurkausta. Pitkän äänettömyyden aikana oli näet kokoontunut paljon pojan poveen. Nyt se alkoi purkautua. Puoleksi itkien uhmaili myrtynyt poika mestarin äskeisten opetusten johdosta:
»Enkä ota akkoo, enkä luve, vaikka tapa.»
Viimeinen sana oli jo itkuntapaista vinkumista ja sitä seurasi hillitty mutta katkera ulina. Koko joukko katsoi häneen ja mestari alkoi nousevasti:
»Mitä, Manasse!… Niin jotta sanoitko sie jotta et luve?»
»Enkä luve!» kuului vinkaisu.
»Manas-se!» jyrkkeni Pietari Isaskaar ja jatkoi mestarivaltansa tuntien, kuin ilkuen:
»Entäs se ii? Niin jotta lukematako se ii sittä piähän putkahtaa?…
Häh, Manasse?
Poika ulisi yhä kovemmin. Sai toki vielä vannotuksi ulinan seasta:
»Vaikka mikä putkahtakoon, niin en luve iitä … en vaikka… Uu … u-uu … u-u-u-uu!» yltyi ulina ja niin kääntyivät asiat rauhallisesta koulutyöstä aivan uusille urille.