Kädet helmassa kuunteli Martva Mirjan tarua. Hän istui kuin tyttö lähteellä, odottaen puoli-yötä, jolloin lähteessä näyttäytyy tuleva onni, metsässä hiipii lempeä noita, joka osaa kaikki lemmentarinat, ja lemmenkelloina soivat pihlajankukkien teriöt, oksat notkuen niiden alla. Hän ei uskaltanut enää katsahtaa Oolavin silmiin.
Laulu loppui. Sen tarusta oli puhjennut Martvan sieluun hento lemmenkukka. Se kukka oli vielä tajuton. Se ei tuntenut värejänsä ja arasteli yksinpä puhdasta auringon valoa, jota se kaipasi, joka oli sen elämä ja joka sille tarjoutui. Siinä ei tuoksahtanut aistillisuutta, joka muuttaa lemmen irstaudeksi, likaisemmaksi eläimen lempeä. Kiikku heilahti vielä kerran… pysähtyi…jäi yksin.
Tyttö hyppäsi kiikkulaudalta. Hän oli sille istahtanut lapsena… tyttösenä… hän hyppäsi siltä maailman puhtaimpana tyttönä…
— "Kiitos, Oolavi!" — kuiskasi hän päätänsä nyökäyttäen, arka katse hernekukassa.
Mutta Oolavi ei kuullut kiitosta. Hän mietti jotain hajamielin.
Hänessäkin oli puhjennut puhdas lemmenkukka.
* * * * *
Väki hajosi kiikulta tavallista hiljaisempana. Mieli oli ikäänkuin väsyksissä, ajatus harhateillä ja metsä näytti murheiselta.
Se oli niitä hetkiä, jolloin soivat sydämen arimmat kielet, ja joku kukka muuntuu muuksi kukaksi. Se oli hetki jolloin talosta on kuollut entinen eläjä, sen elämäntekijä, kannettu paareilla pois, ja talo tuntuu sen johdosta tyhjältä, päivänpaiste surulliselta, huone autiolta ja kartanolla riippuvat nuorilla sinne tuuleutumaan ripustetut kuolinliinat, lisäten mielen surullista runollisuutta. Martvan ja Oolavin elämässä oli kuollut jotakin: oli kuollut rakkaudenkukka ja sijalla kukki lemmenkukka.
Kun Oolavi saattoi Martvaa kotiin, kävelivät molemmat vaiti, kuin sopimuksesta, hartioilla Litvan kaunis runovaippa, kesäisen illan sulo. Ensi kertaa elämässänsä eivät he löytäneet mitään sopivaa mistä puhua, vaikka heistä oli ennen helähdellyt puhe kuin perhosparvi päivänpaisteeseen. Kumpikin kainosteli toistansa, pelkäsi sanovansa jonkun tuhmuuden, etsi sopivaa sanaa, eikä löytänyt. Lemmenkukka uinui nupussansa.
Vaistomaisesti, uutta kukkaa hellien tahtoi jo kumpikin toistansa miellyttää, karttaen kaikkea, minkä luuli rumaksi. Lemmenvaistot alkoivat siten herätä. Avolehtinen, korkea rakkaudenkukka, siveellisyyden ydin ja ihmishengen jaloin, jumalallinen olio kuihtui ja tukahtui jo pakollisen luonnonsiveellisyyden tukehduttamana.