Sitten muisteli hän Martvan puhetta "Litvan laulun" tarusta. Sekin osotti Oolaville, että Martva oli jo nainen, joka ajattelee elämänkysymystä. Viimein tuli hänelle mieleen huoli hänen elämästänsä. Ensikertaa elämässänsä ajatteli hän:
— "Mitenkä nyt Martva nukkuu? Onkohan turvassa…"
Hän tunsi jo olevansa velvollinen hänestä huolehtimaan. Pieni mielenpainostus ja ikävä täytti hänen mielensä. Hän kaipasi Martvaa, muisteli minkälaisena tämä oli seisonut puun alla puhuessansa hänelle "Litvan laulusta". Ajatukset hajosivat. Hän tuli vakavaksi.
Ja "Litvan laulun" johdosta johtui hän lopuksi ajattelemaan elämänkysymystä yleensä. Se ei ollut uusi ajatus. Hän oli paljon lukenut ja tutkinut. Synnynnäinen nero oli hänelle avannut kirjoista niiden ajatuksien ytimen ja monesti oli hän elämän-ongelmaa ajatellut, vaikka vielä tosin nuorukaisen kepein mielin. Nyt se ongelma avautui hänelle tavallista suurempana ja syvällisempänä. Hän istui kauvan, ajatukset kiintyneinä siihen kysymykseen, joka kirkastuessansakin himmeni.
Hän ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän alkoi miettiä arkipäiväisiä asioitansa, viikon töitä ja Hallanselän kuivausta, elämänsä suurtyötä, isänmaansa suurta kulturitehtävää, jonka hän oli päättänyt suorittaa, mutta aina vain hajosivat ajatukset. Ne lensivät Hallanselästä Martvaan, tämän uniin ja olemukseen, siitä "Litvan lauluun", elämän suurkysymyksiin ja taas uudestaan Martvaan. Ne eivät olleet enää ainoastaan sen-iltaisia ajatuksia. Ne olivat jo useana iltana häntä myöhään yöhön valveilla istuttaneet, vaikka ne nyt tänä iltana olivat tavallista voimakkaampia.
Viimein unohtui Hallanselkä ja arkiasiat kokonaan. Hän eli yksinomaan lemmen ja elämänkysymyksien mailla, sotkeutuen niiden hämäriin entistä syvemmälle. Itäinen taivaan ranta vaaleni jo aamuheleydeksi, kun hän painui lyhyt-aikaiseen uneensa.
* * * * *
Litvan kirkkopihalla hymyili koivu syyskesän tulolle, harsona kaartansa joka päivä alentavan päivän kirkas valovaippa. Pihlaja koreili siellä täällä koivujen lomissa, ruskeana raakaleista. Kastikainen seisoi kallellapäin, sekin jotakin surren ja kaivaten. Kaikki oli hiljaa. Kaikki pelkäsivät herättää surullisessa päivänpaisteessa nukkuvaa tuulenhenkeä. Ainoastaan sininen kissankellokukka soitteli äänetöntä säveltä pois aikovalle kesälle. Se soitteli surullisena, kellonkupu kallellansa.
Kirkossa vihittiin nuorta paria. Lumivalkeassa puvussa seisoi morsian alttarin edessä sulhonsa rinnalla. Hänestä oli elämä täynnä onnea, kirkko tulvillansa pienten urkujen ääntä. Hän nautti elämänsä suurimmasta onnesta: onnesta saada avautua kukkanupusta äidin jaloille tehtäville, ihmis-elämän jalolle luonnontyölle, joka korkein ruumiillinen onni on mieheltä ijäksi riistetty ja jätetty yksin naisen osaksi. Siitä onnesta vaistomaisesti nauttiessansa unohti morsian sen tienkin, jota myöten on sinne kuljettava elämän likojen kautta, poiketen eläinmaailman poluille, joilla ei koskaan kulje se henki, joka on jo täysin Jumalan henki.
Morsiustyttönä seisoi myös Martva, Oolavi parina. Eikä hääväki tiennyt kummasta enemmän nauttia: morsiamen onnestako, vaiko Martvan sulosta, Litvan ylpeyden kauneudesta. Lumivalkeaan pukuun puettuna seisoi hän taas alttarin edessä, kuten ripille päästessänsä, mutta ei enää ainoastaan tyttönä, vaan puhtaimpana naisena, jalona nuppuna, joka tajuttomana odotti elämänsä suurta onnea.