— "Ja miksi tahdoit sen osottaa?"

— "Luulin muiden sitä silloin karttavan, kun samalla osotan sen hedelmän: oman elukkamaisuuteni", vastasi Harhama avoimesti, lisäten: "Jos olen rehellinen ja uskallan arvostella muitakin — johon tosin en ole oikeutettu — niin on ajatukseni se, että aistillisuus on yleensä koko elämän suurimpia tekijöitä ja kaiken kurjuuden alku ja lähde. Se muuttaa ihmisiä laumoittain eläimiksi, joiden tekoja ohjaa halu kiihottaa vain viettejä… Kerron Teille yhden tapauksen."

Hän aikoi kertoa kohtauksen Hiiden myllyn talvipuistosta, kun hän Nikitinin seurassa ollessansa huomasi itseensäkin kehittyneen epäinhimillisen, koiramaisen vainun. Mutta se muisto puistatti häntä ja hän lopetti:

— "No, olkoon… Ei se maksa vaivaa kertoa…"

Munkki Pietarin kasvoille levisi entistä suurempi rauha. Hän oli kuin nuori, puhdassydäminen pappi, joka astuu ensikertaa tunnustamaan Jumalansa suuruutta ja armoa ja tuntee ikäänkuin hänen kiharoitansa koristaisi autuuden kuihtumaton seppele, jota taivaan enkeli niille asettaa seisten hänen takanansa, vyöllä armon avaimet ja uumenilla taivaan valkovaippa.

Hän puhui lempeällä äänellä, kuten Jeesus suurta syntistä kutsuessaan:

— "Sinä puhut oikein tunnustaessasi aistillisuuden voiman, sen suuruuden ja merkityksen elämässä ja varsinkin sen pettävän kiehteen. Mutta kun sinä menet sen houkuttelua paljastamaan ihmisille, etkö ole verrattava mieheen, joka aistillisuutta hävittäessään meni siveellisyyden nimessä nostelemaan porton helmoja kokemattoman, puhtaan nuorukaisen edessä? Eikö aistillisuus kukoista niin turmiollisena kukkana juuri siksi, että ne portot jo itsekin paljastelevat rintojansa? Ja jos sen myönnät, eikö velvollisuutesi olisi silloin ollut sitä alastomuutta peittää, eikä sitä vielä enemmän paljastaa?"

Anna Pawlowna hengitti raskaasti, tuskastuneesti. Katse oli surullinen ja hän veteli hermostuneesti sormistansa "sakkoja", pieniä nisahduksia. Harhama katsoi maahan neuvottomana. Jotain kumoamatonta huokui ja tuulahti munkki Pietarin jalosävyisestä puheesta. Usko niiden sanojen oikeuteen johtui osaksi siitä rajattomasta kunnioituksesta, jolla hän katseli munkki Pietaria. Mieli masentui. Hän muisti taas äsken mainitun kirjeen, jossa kerrottiin kuinka oli jo täytynyt pyytää papiston apua hänen kirjansa turmelevaa vaikutusta vastaan. Sielun voimat alkoivat väsyä kuin painostavan kuumuuden raukaisemina. Pienen vaiti-olon jälkeen puhui hän alakuloisena:

— "En minä, isä Pietari, ole pahaa tarkottanut. Jos Jumala näkee sydämeen, niin Hän tietää, että olen tahtonut paljastaa, että olen se korven käärme, jonka hengityksen tunnettuaan ihmisen täytyy jo vaistomaisesti katsoa Vaskikäärmeesen, eikä kiintyä siihen petolliseen rapaan missä minun eläimellisyyteni on siinnyt!… Olen lisäksi tahtonut itseni siinä tarkotuksessa paljastaa, ettei muiden: asianajajain, sanomalehtien ja semmoisten, tarvitsisi enää itseänsä vaivata minun elämäni paljastamisella, jota ne olivat pakotetut tähän asti tekemään… Olihan se tehtävä heille aivan saman arvoinen kuin koiran korvista vetäminen… Olisiko minun pitänyt pakottaa heidät ikänsä minua paljastelemaan, eli olemaan niin kuin se, joka koiraa korvista vetää?"

Hetken vaiettuansa ja muistaen munkki Pietarin sanat lopetti hän: