Kukkasateeseen, eläköön-huutoon ja iloiseen nauruun loppui kaunis leikki. Martva tarttui isänsä käsivarteen, katsoi hänen silmiinsä ja kysyi viattomana lapsena:
— "Väsyikö isä? Ja tiedättekö, isä, että se laulu on Oolavin laatima?"
Rannisto silitti Martvan päätä eikä vastannut mitään. Hän katsahti Oolavia, joka puheli toisten kanssa, ja silloin hänen mielessänsä heräsi jo ennenkin tuikahtanut ajatus, että Martva ja Rannisto olisivat hyvissä käsissä, jos miehekäs kunnon Oolavi hänen kuoltuansa tulisi Ranniston isännäksi.
Martvan äiti oli kuullut tyttärensä sanat ja tajusi miehensä ajatuksen. Se ajatus oli hänenkin ajatuksensa. Martvan puseroa korjaillen lausui hän joukolle:
— "Eikö teitä jo viimeinkin väsytä?… Saatte tulla juomaan kahvia… Martva, mene hakemaan kahvipannu!"
Kohta oli höyryävä kahvipannu ja -kupit pöydällä koivujen juurella. Mutta ennenkun ehdittiin päästä kahviin käsiksi, vingahti viulu ja koko joukko huudahti:
— "Vuorelan Onni viuluinensa!… Setä! Saako 'jenkkaa'?"
Tuskin ehti Rannisto naurahtaa, kun jo taas helisi iloinen oma vastaus:
— "Saa jenkkaa… saa jenkkaa… Setä sanoi, että saa jenkkaa."
— "Eipäs sanonut vielä", — huomautti yksi hälinän ja ilon seasta.