Perkele (poistuu Oolavin kanssa):
"Nyt ilman tappelua ma poistun seurastanne. Toki jätän mä itseäni teihin jokahiseen… niin että kyllä kynittävää riittää!"
Hän saapui nyt taas kiusattavinensa takaisin erämaahan. Oolaville hän selitti:
"Danten istuimelle käy kulku aina hullutusten kautta… Sä näithän miten paljon Harhamakin on hullutellut, mutta nyt jo istuu hän pikku runoilijan oppilaana. Ja oppilaasta itse mestariksi on runomaailmassa yksi askel, min pituuden saa aivan mielinmäärin jokainen määrätakin…"
Mietteissään lausui kiusattava siihen:
"Näin äsken suurta sielun jaloutta ja miehekästä itsetuntemista… Näin myöskin siitä aivan vastakohdan… En tiedä enää, mitä ajatella… Mun sieluni on kaiken epäilystä jo täpötäynnään… Todella en tiedä, mik' on nyt oikeaa ja mikä väärää… Kun siten kaikki synkkään usmaan peittyy, lie paras heittäytyä rennoksensa ja antaa tuulen purtta kuljettaa."
Hän vaipui mietteisiinsä suuren kiusaajan ivatessa ihmishengen parhaitakin pyrintöjä, ivaillessa niitä niiden oman mitättömyyden ja pikkumaisuuden kautta.
Kun pursi oli jo tuuliajolla.
Elämän autiot merenselät kuohuivat. Tuuli ajeli ulapalle eksyneen purjehtijan venettä.
Maa riisuutui jo lumivaipastansa. Siellä täällä avautui päivänrinteellä pieni pälvi, arkana kuin heräävän immen silmä. Metsän povessa soi jo lempi, kun oli alkanut kypsyä koivun-urpu, pehmitä herkuksi, josta sai suoni vereensä elämän halua ja voimaa. Ilma heleni, kevätlämpö laittoi soittimia ja koppelo kuherteli jo teeri-emolle.