Oolavi kävi miettiväksi. Hartioita painoi Tuukkalan ja Ranniston talojen onnettomuus. Omatunto ei ollut vielä aivan kuuro eikä mykkä. Hän tiedusteli edelleen:
— "Ja miten paljon luulette hintojen laskevan?"
Parooni Geldners vastasi huolimattomasti:
— "Vaikea on sanoa… Noin viisi prosenttia, riippuen siitä miten ilmaantuu ostajia."
Se oli vielä Oolaville toivon säde. Ranniston rahat riittäisivät hänelle silloin ja pelastus olisi varma. Ja kun hän sitä ajatteli, ja muisti rouva Sidneyn ennustuksen, muuttui kaikki hänelle taas varmaksi ja valoisaksi. Miljoonat odottivat jo oven takana. Hänen tarvitsi vain avata ovi, kumartua ja ottaa. Erilaiset, aivan vastakkaiset ajatukset risteilivät hänessä siten nopeasti toinen toistansa seuraten: Masennusta seurasi odottamaton riemuntunne, kun joku toivonkipinä välähti. Ja kun se kipinä sammui, synkkeni kaikki pimeäksi yöksi. Väsyneet sielunvoimat eivät jaksaneet enää mihinkään pysyvästi kiintyä, vaan oli kaikki jo tuuliajolla.
Kun hän tuli kadulle, jossa hevoset odottivat, ajoi neiti Iltamo juuri ohi, käski pysähdyttää hevosensa ja viittasi Oolavia luoksensa. Ilosta hohtaen kertoi hän onnestansa, selittäen:
— "Te tietysti ette ole kuullut pienestä tapauksesta… semmoisesta tavallisesta evénemen'ista, joka sattui minun osakseni… Minä en siitä muille viitsisi puhuakaan, mutta Teille minä kerron…"
Sanat hivelivät Oolavia, eivät kerrottavan asian tähden, mutta sen vuoksi, että neiti Iltamo sen kertoi ainoastaan hänelle. Hän kiitti ja selitti:
— "Olen Teille erittäin kiitollinen… Minun mieltänihän kiinnittää jokainen Teidän asianne…"
— "Niin, no… Tämä on semmoinen vähäpätöinen… Minä sain eilen suuriruhtinaalta kirjeen, jossa hän kiittää minua ja lausuu korkean tyytyväisyytensä taiteeseeni… Semmoisen kirjeen, niin kuin tiedätte… ei yksityisen, vaan… no tiedättehän Te… Jos tahdotte joskus poiketa luokseni, niin minä sen annan lukeaksenne… Muille minä en olisi viitsinyt siitä puhuakaan…"