»Mitä sinä sille ukollesi oikein teit, kun se nyt tuskastui ja lähti?
Oletko sinä lyönyt sitä?»
Nyt muistui sortuneen Anna Liisan mieleen, että oli hän kerran: Juuri silloin Ihalaisen lähtiessä oli hän leipä-lapiolla herättänyt hänet, kun Sormusen Miina käski. Mutta leikillä hän oli sen tehnyt, eikä uskonut, että Antti nyt siitä ottaisi nenäänsä.
Mutta ei hän sitäkään nyt sanonut Maija Liisalle, vaan puhdistautui:
»Enhän minä sitä lyönyt enkä piiskannut ole… Sovinnossa tuota on tässä elää kituutettu ja rauhassa on oltu vihkimisestä lähtien…»
Ei silloin Maija Liisakaan ymmärtänyt Antin päähänpistoa. Arveli hän vielä yhtä syytä ja kysyi:
»No, oletkos sinä sitten haukkunut sitä siitä, kun sillä on se nenä niin jumalaton kuvatus?»
Ei Anna Liisa huomannut olevansa siihenkään tekoon syypää. Hän puolustautui:
»Enhän minä ole koko nenästä sanonut muuta kuin toisinaan vaan pyytänyt, jotta: 'Niistäisit nyt Ihalainen vähän tuota nokkatolhoasi'!…»
* * * * *
Nyt alkoi Maija Liisa pitää Anna Liisan puolta ja soimasi Anttia, kun se oli niin kevytmielisesti hylännyt vaimonsa. Hän unohti jo kahvinkin ja leppyi. Talossa oli suuri suru. Anna Liisa itki pariin kertaan. Maija Liisa päivitteli: