Jussi Vatanen ja Antti Ihalainen hommailivat paluumatkaa. Kaikki tavarat oli ostettu. Oli ostettu vihkisormuskin ja muut laitokset, ja tamma oli aisoissa.
Nyt ajaa köröttivät he jo katua pitkin. Istuivat miehet kärrissä rinnatusten niin makean näköisinä, että jokaisen vastaan tulijan suun pituutta jatkui hyväsen äänettömän naurun eli hymyn mitan. Samanne päinkin katsoivat aina. He olivat kuin kaksosveljet.
Eräässä paikassa puhui Antti:
»Tässäköhän se. Pakarisen puoti on, kun siihen on oven päälle räntätty jotta: 'Pakarisen kauppa'?»
»Eihän se tässä taida olla. Eikös se siellä Parviaisen luona kaupitse», oikaisi häntä Jussi.
Sitten ajaa köröttivät he taas jonkun aikaa ääneti, kunnes Antti ihmetteli:
»On sitä tässä kylässä tuota taloa!»
»Onhan siinä talo poikineen! Kun ne olisi kaikki panna rahaksi ja panna yhteen kuormaan rahat, niin tokkohan tammakaan jaksaisi sitä rahakuormaa näpistää», todisti Jussikin, ja Antti jatkoi kummasteluaan:
»Tokko vain jaksaisi! Ei ainakaan Muskon mäestä nostaisi sitä kuormaa, jos ei kärrin perästä mies avittaisi.»
»Ei nostaisi… Mutta ei se kuorma nousisi Muskon mäestä Hyvärisenkään ruunalla!» myönsi toinen. Antti oli samaa mieltä, vahvistaen: