Antti Ihalainen saapui jo Hyvärisen kujasille. Siinä seisahtui hän aitaa vasten seisomaan, luki ruiskeot pellolta ja puheli:
»Kuusi kekoako sillä Hyvärisellä on ruista?»
Sen sanottuaan hän jatkoi kulkuaan taloa kohti. Kartanolla oli luokki painumassa aitan seinässä. Antti tarkasteli sen visusti ja puheli itseksensä:
»Pahoja säleitä on lähtenyt selästä… Tottapa ne eivät ole sitä ennen painamista hyvästi hautoneet… Mutta terve se näkyy sisästä olevan.»
Samalla aikaa oli Hyvärisen tuvan akkunaan ilmestynyt akkunan täysi lasten kasvoja. Hyvärisen hoitoon oli näet jäänyt kuusi pientä lapsenlasta sitten kun niiden isä ja äiti oli kuollut. Yksi lapsista, tyttö, huusi:
»Ihalainen tulee!»
»Sekö Murron Ihalainen?» kysyi Hyvärinen, joka veisti reen jalasta.
Tyttö selitti:
»Se, jolla on hyvin suuri nenä… Semmoinen kuin Vatasen Jussilla.»
»Vai se se tulee!» lausui siihen emäntä.
Antti oli tarkastellut luokin painoksen ja vääntäytynyt rappusten eteen. Siinä muisti hän nyt, mikä merkkivieras hän oli. Aivan se nosti rintaa. Teki mieli vähän siistiytymäänkin. Hän niisti nenänsä sormillaan, pyyhki näppinsä kengän varteen, hankasi kenkiään kertasen nurmikkoon ja työntäytyi tupaan.