»Eikö tuo liene tapattanut.»
Ja kahvia teevatiin kaataessaan myönteli hän:
»Ja onkinhan tuota Jussilla jo ennestäänkin karjaa… Mitäpä hän heistä enää rupeaa elättämään!»
Syntyi pitkäaikainen äänettömyys. Antti Ihalainen itse makaili penkillä mahallaan piippu hampaissa. Silmät olivat puoli ummessa ja piippu hampaista juur'ikään pudota lupsahtamassa.
Mutta hän oli kuullut puhelun ja unisenakin tajunnut, mistä oli puhe. Ei hän sitä tosin tajunnut selvästi, mutta kumminkin. Ikäänkuin unesta enemmän nauttiaksensa örähti hän kuin itsellensä:
»Onhan sillä Jussilla karjaa. Montakohan lypsävää päätä sillä nyt on?»
»Sinäkin siitä heräsit», pisti Anna Liisa. Sormusen Miina aprikoi:
»Eikö tuolla liene viisitoista sen Kurikan Könöseltä ostetun mustan lehmän kanssa.»
»Vai viisitoista!» murahti Antti ja alkoi taas nauttia unesta. Piippu vain lepatti putoamistansa odotellen. Miina kertasi:
»Viisitoista lypsäväähän sillä Jussilla on…»