Asian selvyyden vuoksi on meidän nyt hetkeksi poikettava jo alkaneesta kertomuksen juonesta siihen Lahdenperän Kotilaisen taloon, jonka tuvan ikkunat Jussi Kinnunen paikkasi tuohella ja päreillä.
Tämän Kotilaisen tuvassa istui juuri näinä päivinä räätäli Tahvo Kenonen ristissä jaloin pöydällä ja ompeli talon isännälle sarkahousuja. Kun hän oli työtänsä lopettamassa, työntyi tupaan sen entisen Kaisa Hukkasen mies Heikki Pirhonen ja puhui Tahvolle:
»Housujako se tämä Kenonen ompelee?»
»Housuja tässä ommellaan, housuja… Kuuluuko sitä Pirhoselle mitä?» vastasi Tahvo, otti pullon, kulautti ryypyn ja selitti:
»Lopettajaisryypyt tässä pitää ottaa… Ja lähtöryypyt… He, Pirhonen.
Ryyppää sinäkin suruusi!»
Pirhonen totteli, joi, muikisteli suutaan ja valitti:
»Äh-häh!… Onpa se väkevää!»
»On se… Ja väkevää sen pitää ollakin ennen kuin Kenosen laisen miehen kellistää», myönsi Tahvo, ollen hieman erotuulella. Ja pujottaen rihmaa neulan silmään kertasi hän:
»Niin… Jotta vieläkö sitä Pirhoselle mitä kuuluu!»
»Eipä tuota erikoisempia… Läksin muuten vain kysymään, jotta eikö se Kenonen jo joutaisi tulemaan niille meidän pennuille housuja ompelemaan?»