»Sen se on! So tamma! On se tämä akalliseksi pääsy taas aika kipakkaa peliä!» riemastui Jussi. Tamma laukkasi. Sattui aukeamaan rinnustin ja juuri kun Jussi napeloi sitä kiinni, lähestyi Tahvo Kenonen. Se harmitti sekä Anttia että Jussia, sillä Jussi tiesi Anna Kaisan rakastaneen Tahvoa, ja Antti tiesi taas Tahvon kosiskelleen Anna Liisaa hänen kanssaan kilpaa. Ynseiksi tekeytyivät nyt molemmat miehet ja pikku vekkuleiksikin.
Tahvo tuli, pysähtyi ja kysäisi:
»Ihalainenko se tässä on ja Vatasen Jussi?»
»Kah Tahvo Kenonenhan se on», vastasi Jussi. Kenonen vakuutti se olevansa ja menevänsä Liperiin. Silloin kysyi Ihalainen.
»Astumallako sinä Kenonen vain kuljet?»
Kenonen vähän nenäytyi kysymyksestä ja vastasi:
»Elä sinä Ihalainen ylpeile hevosillasi… On se Paavalikin jalan vaeltanut.»
»Mitä sinulla on siinä pussissa?» vastasi siihen Antti. Kenonen ylpeili edelleen:
»Kuule, Ihalainen: Kenosen ompelemissa housuissa on Juvan rovastikin saarnannut. Ja semmoisen saarnan pitikin Maarian päivänä, että Voutilaisenkin akalta pääsi itku. Elä silloin kysy, jalanko se Kenonen kulkee!»
»Ole ääneti!» suuttui jo Antti. Mutta Kenonen ei ollut ääneti. Hän muisti Anna Liisan lupauksen Antin kuoleman jälkeisestä naimisesta. Hän kerskasi salaperäisenä: