Myöskin Norjassa oli Alvilde Prydz paljon liikkunut ja useimmiten hän suuntasi retkensä länsirannalle päin. Hän oli aivan rajaton luonnon ihailija, ihan lapsesta asti. Se oli aina antanut hänelle virkistystä ja iloa silloin, kun hän tunsi olevansa yksinään ja ilman ymmärtämystä sisaruksiensa keskuudessa. Luonto oli ihankuin hänen hyvä ystävänsä, joka puhui hänelle ja jonka kieltä hän aina ymmärsi. Ja niinpä ovatkin hänen luonnonkuvauksensa aivan ihmeellisiä, niin täynnä runollisuutta, syvyyttä ja hartautta. Hän saattaa muutamin piirtein antaa lukijan tuntea se hiljaisuus ja rauhallisuus, joka vallitsee havumetsässä. Hän kuvaa varmalla kädellä meren suuruutta ja voimaa, tasangon yksinäisyyttä ja kaihomielisyyttä.
Meidän tapaamisemme jälkeen Alvilde Prydz yhä lähetti minulle kuten ennenkin kappaleen vasta painosta tulleita teoksiaan ja niitä ilmestyi paljon, sillä hän oli tuottelias. Näistä myöhemmistä teoksista on varsinkin »Torbjörn Wik» saanut osakseen runsaasti kiitosta. Myöskin näytelmäkappaleita hän joskus kirjoitti, mutta niistä muodostui pikemmin lyyrillisiä kertomuksia, kuin draamoja. Ehkä hän sen itsekin huomasi, sillä hänen »Aino» ja »Undine» näytelmänsä jälkeen, ei niitä enää tullut. Sen sijaan hänen runonsa ovat hyvin hienoja. Vielä niin myöhään kuin v. 1916, jolloin maailmansota jo oli raivonnut pari vuotta, lähetti hän minulle juuri hiljattain ilmestyneen runokokoelmansa, mutta sodan takia oli kirjevaihtomme aivan seisahtunut. Ei silloin tee mieli lähettää ystäville aijottuja ajatuksiaan, kun tietää, että kirje kaikkein ensin joutuu vieraiden käsiin kopeloitavaksi, ja että vieraan silmät etsivät siitä kentiesi mitä tahansa. Mutta kun kirjeenvaihto kerran jää, on sen solmiminen sitten varsin työläs ja nyt se on myöhäistä. Syksyllä tuli nimittäin sanoma, että Alvilde Prydz oli kuollut Oakhillissa lähellä Mossia syysk. 5 p.
Hän kuului Norjan suuriin kirjallisiin tähtiin viime vuosisadalla, joihin koko Europan katseet olivat kiinnitetyt. Mutta Norja ei suinkaan ollut mikään hemmoitteleva äiti näille kuuluisille lapsilleen, ja siksi he kai vuosimääriksi vetäytyivätkin ulkomaille. Björnson ja Lie olivat monet ajat Parisissa, Ibsen Münchenissä ja Roomassa. Heille koitti kuitenkin kerran se päivä, että he saivat yleistä tunnustusta.
Alvilde Prydzille se ei koskaan tullut. Kirjailijapalkkiot esim. olivat aina kovin kireellä, kun oli kysymys hänestä, ja hänen rikas kirjallinen tuotantonsa merkitsi hänen aikalaistensa silmissä varsin vähän. Mutta niinhän kävi Camilla Collettinkin ja yksinpä Fredrika Bremerin senjälkeen, kun hän rupesi puhumaan sukupuolensa vapautumisesta. Entä Minna Canthin meillä? Sama toistuu kaikkialla. Sitten kun he ovat poissa ja uusi sukupolvi on kasvanut ja saanut uusia kokemuksia, niin se herää havaitsemaan, että ne olivatkin sentään suuria henkiä nuo edelläkulkijat, oikeita tulisoihdun kantajia, joiden elämäntyö on tuottanut koko heidän maalleen ja kansalleen kunniaa.
Alvilde Prydzin aika ei vielä ole tullut. Mutta se tulee, sillä ellei hän olisi kirjoittanut mitään muuta kuin »Dröm» ja »Gunvor Thorsdatter til Hærö», niin nämä teokset ovat jo niin suuripiirteiset ja mahtavat, että ne kaikiksi ajoiksi säilyttävät tekijänsä nimen ensimäisten joukossa.
Mutta säälittävää on, että Alvilde Prydzin täytyi mennä pois sillä tunteella, etteivät hänen omansa välittäneet hänestä, etteivät naiset, joiden sielunkielien väräjämisen hän kuuli paremmin kuin muut, ymmärtäneet mitä hän tarkoitti.
Oikein tuntee itsensä syylliseksi ajatellessaan, ettei mitään tehnyt hänen hyväkseen, ettei edes tuntuvammin saanut kiitollisuuttaan ja tunnustustaan lausutuksi.
Mutta sellaisiahan me ihmiset aina olemme, silloin me vasta heräämme huomaamaan mitä rauhaamme sopii, kun se jo on liian myöhäistä.