Antti kertoi tämän kymmenenteen kertaan, aina samalla hartaudella ja tarkkuudella kuin ensimmäisen kerran.
— Mutta, sanoi veli, — sinä olit varomaton. Joku olisi saattanut astua sille kohdalle.
— Mutta kivihän kiiltää, väitti Antti innokkaasti.
— Niin kiiltääkin. Se ei ole tavallinen kivi, isä oli sen ostanut markkinoilta.
Veljekset vaikenivat. Toinen heistä söi vielä, sillä hän oli huonohampainen, mutta Antti oli aikoja sitten lakannut syömästä ja istui penkillä. Kun he tunnin verran olivat vaienneet, lausui toinen:
— Ei kiistellä, veljeni. Nai sinä Aina niinkuin sydämesi käskee. Vie mullikka kaupunkiin ja tuo sieltä kamaa niinkuin muutkin sulhaset, toimita asiasi puhemiehellä niinkuin muutkin tekevät.
— Isä on koko kauppaa vastaan, huokasi Antti.
— Isä meinaa vaan ettei tyttö menestyisi meidän oloissamme, hän kun on tottunut tanssiin ja höllään pitoon. Ja pahojapa hänestä on puhuttu.
— Nuorena on jalka niin keveä. Kyllä maailma tassii.
— Mutta Selma on jo valmiiksi tassittu…