— Pitäisihän minun lyödä kun sinä olet niin huolimaton, vastasi Juhana ja silitti tytön mustaa tukkaa.
Aina olikin taas niin ihmeen soma. Kun hän nyrpisteli nenäänsä ja päästi suunsa ilmoittamaan tyytymättömyyttä, olisi isä voinut häntä suudella niinkuin nuorena ollessaan tyttöjä tansseissa. Hänen katseensa suunnasta huomasi Juhana, että vadinpalaset häntä suututtivat.
— Älä sinä Maijastiinaa soimaa siitä että hän minulle ilmoittaa kaikki.
— Tämän talon koira, hyi!
— Tarpeellinen olemassa. Mihin olisin joutunut teidänkin kanssanne, kun jäitte äidistänne niin pieniksi. Menettekö keinumaan?
— Olemmehan me aikoneet, Kalle, Alviina, Hermanni…
Välinpitämättömästi Aina ensin koetti esitellä keinumisen, mutta ei sitten voinut pidättää nauruaan. Hän karkasi äkkiä seisomaan, peitti käsillä säteilevät silmänsä ja kiikutteli vartaloaan, jonka ympärillä vaalean punainen pumpulihame oli niin väljänä, että melkein luuli hänen voivan karistaa sen päältään, jos tahtoi.
— Taavin morsian kävi täällä, muisti hän äkkiä.
— No? kysyi Juhana. Aina ravisti päätään.
— Olevinaan! Ja tuollainen siivo, jumalinen.