Ja kaikki hänen omat pahat tekonsa liitivät ympäröimään tytärtä, peikkona ne laskeutuivat tavoittelemaan häntä, ainoaa olentoa maailmassa, jota Juhana rakasti.
IX
Neljättä kuukautta oli kulunut häistä. Oli ollut kirkas päivä, niitä ensimmäisiä keväällä, jolloin aurinko jo hiukan näyttää lämmittävän.
Kädet taskuissa Antti astui alas Haapaniemen kujaa. Hänen pitkä vartalonsa oli kumarruksissa, hitaasti hän muutteli jalkojaan ja korkearuojuiset saappaat sattuivat tuontuostakin yhteen, ikäänkuin olisivat olleet toistensa tiellä. Tukka oli tuuhea ja niin pitkä, että se tasalatvaisena heilui koirannahkaista turkinkaulusta vastaan. Ilme kasvoissa oli tyyni kuin hyvän omantunnon omistajalla ainakin.
Hän kääntyi kaivon ohitse ja kävi pellon poikki, jonka aita oli avattu viemään jäälle. Milloin hän katseli tietä, jonka reen anturat olivat hioneet kiiltäväksi, milloin hän vilkaisi järvelle, joka valkoisena, sileänä pintana leveni kaukaisuuteen saakka, milloin hänen silmänsä sattuivat alastomaan metsään, jota aleneva aurinko punersi. Hänen ajatuksensa olivat kuitenkin muualla.
Hän oli vältellyt Haapaniemeä, tänään oli Taavi käynyt häntä hakemassa ja houkutellut hänet sinne mukaansa. Miina ja Maijastiina olivat pitäneet hänet päivälliselläkin. Kaikki siellä oli entisellään, paitsi että Aina oli poissa. Isäntä oli laihtunut ja vanhentunut, Taavin väki oli ruvennut talon ruokaan, Kalle oli luvannut lähteä naimaan, mutta isäntä oli siihen sanonut: "mitä turhia!" Omituista muuten, ettei Aina kertaakaan ollut käynyt tervehtimässä entistä kotiaan. Ihmiset kertoivat, että hän käytti hattua päässään ja hienoja vaatteita, ja että häntä kutsuttiin rouvaksi. Olikohan hän tullut ylpeäksi, vai miksikä hän ei ollut käynyt Haapaniemessä? Kallen oli ollut häntä ikävä, mutta isäntä ei päästänyt häntä menemään Ainan kotiin. Kerran kirkolla käydessä olivat he nähneet hänet ikkunassa.
Hitaasti Antti astui jäätä, ei ketään tullut vastaan, hiljaista oli ympärillä, oli sunnuntai-ilta. Jostakin etäältä soi kulkunen, kaukaa kuului koiran haukuntaa. Auringon laskussa vaappui punertavia pilviä, taivaan toinen laita oli sininen ja tumma, Nummelan puodin päällä loisti kuun puolikas. Sen sakarat olivat terävät kuin pahojen ilmojen edellä. Antti muisti, että hän tarvitsi nahkaa puolipohjiksi saappaisiinsa ja koska hän juuri sattui olemaan Nummelaa likellä, sopi poiketa sinne ostamaan.
Olikohan Aina onnellinen? Ei ollut vielä kukaan kehunut Aarettia, kummoinen tuo lienee aviomiehenä?
Huoneissa, joitten seinillä on kaunista paperia, lattialla pehmeät matot, ikkunoissa läpinäkyvät verhot, siellä liikkuu nyt emäntänä Aina, tuo hento tyttö, jolla on silmät kuin linnulla, jonka nauru helisee kuin huurre pudotessaan puista ja jonka hiukset valuvat pitkinä kuin ruoho järven pohjassa. Ehkä on hänen siellä parempi olla kuin Hannulan mustassa tuvassa!
Nummelan pihamaan aitaan oli kiinnitetty komea, loimella peitetty hevonen rekineen, vällyineen. Huoaten avasi Antti puodin oven. Siellä ei ollut ketään, viereisestä huoneesta kuului ääniä. Antti kopisti, herättääkseen kauppamiehen huomion, katseli kattoon, jossa riippui kahvipannuja ja nahkahihnoja, nosti kalatynnörin kantta ja vihdoin rykäisi.