Sairas puhui todellakin, se kuului ulos asti. Hän hosui käsillään ja teki niin voimakkaita liikkeitä, että sänky tärisi. Molemmat naiset koettivat häntä pidellä ja rauhoittaa, mutta turhaan. Hän kiroili ja uhkaili. Miina ymmärsi hänet hyvin. Nyt tuli rikoksesta rangaistus, taakka, joka oli painanut Miinan olkapäitä, lankesi nyt syyllisen hartioille. Tunnin verran aikaa Juhana houraili ahdistuksessa, joka pusersi hikihelmet hänen otsaltaan. Kun Miina rupesi hautomaan hänen päätänsä kylmällä vedellä, rauhoittui hän ja heräsi kuin pahasta unesta. Hän tunsi kauheaa väsymystä, mutta ei pistoksiltaan saanut unta koko päivänä.
— Jos lähettäisit Kallen hakemaan Ainaa, esitti hän illalla
Maijastiinalle.
— Eiköhän pappiakin tarvittaisi? kysyi Maijastiina.
Siihen Juhana ei vastannut mitään. Päätettiin, että Miina jää yöksi hänen luokseen ja Maijastiina, joka oli valvonut edelliset yöt, lähtee levolle. Sairas ei saanut unta, Miina ei uskaltanut nukkua. Äkkiä Juhana kääntyi hänen puoleensa kysymyksellä:
— Mitä sinä luet?
— Virttä "etkös ole ihmisparka aivan arka".
— Lue se minulle.
Miina totteli. Hetken vaitiolon jälkeen sairas taas puhutteli Miinaa.
— Luuletko, että minä vielä paranen?
— Ei tiedä, vaikka kuolisitte.