Ei hetkeksikään hänen rakkautensa ollut sammunut. Hän olisi yhä ollut valmis antamaan elämänsä Ainan tähden. Monta kertaa hän oli ollut lähettämäisillään hänelle säästettyjä rahojaan, mutta oli sitten taas ajatellut, että vaikkapa kauppamies ne häneltä kiskoisi juodakseen.
Kalliolla oli keinu särkyneenä. Paimenet olivat sitä kuluttaneet, kukaan ei ollut sitä korjannut siitä lähtien kun tytär vietiin Haapaniemestä. Antti poikkesi ylös kalliolle, jonne hän kerran, sydän onnesta sykkien ja juhlavaatteissaan oli astunut iloitsemaan nuorten joukkoon, leikkimään morsiamensa kanssa…
Hän istuutui keinun laudalle. Keinu se oli kantanut haapaniemeläisten mainetta maailmalle.
Nyt ei se kyennyt ylläpitämään kuuluisuuttansa. Isäntä lepäsi kylmänä. Aina, Aina — — —! Kaikki oli muuttunutta, Kanteleen tytär ja Taavi toivat uuden hengen Haapaniemen maille.
Puut suhisivat, lumi lenteli, keltaiset heinäkorret sojottivat särkyneinä mättäitten neniltä ja taittunut, särkynyt oli Antin sydän ja mielessä lentelivät tunteet niinkuin lumen sirpaleet. Äkkiä hän nousi istualtaan, kuunteli ja katseli. Tiellä tuli Haapaniemen ruskea hevonen, perässä käveli Kalle, ajaen.
— Vieläkö isäni on hengissä? huusi hän jo kaukaa.
Antti likeni häntä vaieten ja näki reessä vaatteisiin köytetyn olennon, joka heittelihe reen kallistellessa kivisellä tiellä.
— Kuoli se, vastasi Antti.
— Kuoliko?
Kalle purskahti katkeraan itkuun. Antti ei ehtinyt häntä säälitellä. Hänen katseensa naulautui Ainan kuolonkalpeihin kasvoihin. Kun hevonen ohjaksetta vei kuormansa korkealle kivelle tien laidassa, nosti Antti käsivarsilleen Ainan. Hellästi, varovaisesti kuin lapsen, hän kantoi hänet kotiinsa. Matka ei ollut pitkä.