— Hyvää iltaa, sanoi hän ensin hiljaa.
— Mitä te täällä teette? kysyivät he sitten toisiltaan yhtaikaa.
He katselivat toisiinsa äänettöminä. Naisella oli suuri huivi pään ympärillä. Antti seisoi kumarruksissa.
— Minä tulin sanomaan jäähyväisiä. He olivat minun — kyläläisiäni, vastasi sitten Antti.
— Ja minä, lausui nainen ja veti syvältä henkeään, — minä tällä haudalla itken — isääni ja sisartani!
Hän hytkähti omituisesti, ikäänkuin itkunsekaisesta naurusta ja ääni oli kova ja täynnä tuskaa.
— Niin, niin, te ette näy uskovan, mutta ettekö katseestani jo näe, että Aina oli sisareni, kai te joskus katsahditte hänen silmiinsä, tehän häntä rakastitte.
Antti ei vastannut mitään. Hän pani kädet ristiin ja tuijotti eteensä maahan. Hetken kuluttua he läksivät pois. Oli jo hämärä ja lunta lankesi taajaan. Portilla he pistivät toisilleen kättä ja erosivat kukin haaralleen.