— Kenenkä on määrä tulla? kysyi Anna nopeasti ja takertui vaatteisiinsa.
— Mennään herättämään — sinne kamariin vain.
— Herra Jeesus sentään! toisti Anna itsekseen ja itku repi hänen rintaansa.
Aarne karkasi ylös vuoteestaan eikä muistanut missä oli. Hän rupesi kuin pahankurinen lapsi vikuroimaan ja intti, ettei lähde minnekään.
— Ethän sinä toki niin jumalattomaksi heittäydy, puhui äiti kauhistuksen vallassa, — että kiellät, kun kuoleva pyytää. Miten sinä seisot viimeisellä tuomiolla? Tällä laillako sinua äitisi on opettanut…?
Aarne oli jo pystyssä ja haki vaatteitaan pimeässä. Äiti sytytti lampun ja siunaili lakkaamatta. Oli yhtä kaikki hyvä, että hän oli silloin nähnyt paronin hevosen selässä ja että paroni oli eronnut hänestä ystävällisin sanoin.
— Herroja on tuotu asemalta, kertoi vouti. — Mitä lienevät olleet lakiherroja. Ja armo Helsingistä on tullut. Mutta tohtoreita ei paroni enää tahtonut, oli sanonut, etteivät ne mitään tiedä.
Aarne tuli kamarista suuressa turkissaan, joka hänellä oli ollut matkallaan.
— Vai jo sitä on tultu kotiin, sanoi vouti ja katsoi tiukasti pörröisten kulmakarvojensa alta.
— Mitä kuuluu? vastasi Aarne ja meni samaa tietä ulos.