Kukaan ei enää puhunut. Lapiot ja rautaseipäät vain olivat äänessä. Nälkiintyneet miehet antoivat vastaan seisomatta rattaiden röykyttää itseään mielin määrin.
Ilta viileni. Aurinko hehkui sateettomana kiekkona kirkon yläpuolella. Sillä oli sama karva kuin polttavimpien talvipakkasten aikaan. Mäeltä tanhuan päästä tuli näkyviin Harsian talo. Kaikkien miesten, ei yksin isännän, silmät keksivät paikalla ruusupensaiden äärestä rakennuksen kulmalta vaaleapukuisen naisen.
Isännän mielikarvaus meni kuin pyyhkäisemällä eikä hän enää tuntenut väsymystä. Mitäpä merkitsivät kaikki aineelliset tappiot sen rinnalla, että hänellä oli vaimo, että olisi lapsia… Liikutus tyrskähti hänen rintaansa ja hänen teki mieli antaa jokin lahja noille ihmisille, jotka hänen työssään olivat raatanet väsyksiin.
— Sauna lämpiää, huusi tallimies.
— Totta kai emäntä…, sanoi isäntä, vaikkei kukaan kuullut mitä hän sanoi, koska liikutus kävi hänelle ylivoimaiseksi.
Emäntä oli lämmityttänyt saunan ja kuuma keittoruoka oli valmiina.
Mutta hän itse tuntui sinä yhtenä päivänä vanhentuneen.
Parin vuorokauden aikana menivät talonväen silmät tottumuksesta yhtä mittaa sille kohdalle metsänlaitaan, mistä savu oli alkanut näkyä. Siellä ei tuntunut pilveäkään. Helteiset päivät kuluivat ilman sateen toivoa ja kaivoista uhkasi loppua vesi. Emäntä nousi yölläkin ikkunaan katsomaan kohti Uuttakorpea.
Mutta ei ollut kulunut viikkoakaan metsäpalon aamusta, kun Antti aamiaispöydässä äkkäsi entisen savun taivaanrannalla. Miehet olivat tuotapikaa pystyssä ja katselivat päät yhdessä ulos ikkunasta.
— Ne ovat huonosti katsoneet valkeaa.
— Eikö nyt ole ihme ja kumma etteivät katso, vaikka omat rakennukset siinä ovat vaarassa.