Hänen miehensä nauroi ja ajatteli: vai niin hellää se on ollut!
— Mene huoneeseesi. Minä tulen pian.
Hän karkasi läpi salin ja työhuoneensa sinivalkeaan kamariin. Ovi porraskäytävään oli auki ja veli kantoi tavaroitaan kadulle. Lehtori nauroi, työnsi ikkunan auki ja paiskasi loput sitä tietä. Sitten hän sulki ikkunan, meni omaan huoneeseensa ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hän laski päänsä suurta vihkopinkkaa vasten ja paineli ohimoitaan.
Hän kuuli ajurin tulevan ja hetken perästä ajavan pois. Hän karkasi pystyyn ja aikoi juosta menoa estämään. Mutta eihän ollut muuta mahdollisuutta. Pahimmassa tapauksessa hän olisi voinut ampua veljensä. Niin, sen hän olisi voinut tehdä, se olisi ollut parempi. Mutta se oli myöhäistä. Tyyran hän vielä voi ampua. Ja hän veti jo auki laatikon, missä ase oli. Mutta samassa hänen voimansa herpaantuivat, hän repi hiuksiaan ja voihki.
— Minä tapan itseni, päätti hän äkkiä. — Niin saavat rauhassa omistaa toisensa.
Hän rupesi yksityiskohtia myöten erittelemään kaikkea hyvyyttä ja hellyyttä, mitä hän oli osoittanut veljelleen ja miten häntä oli rakastanut. Ja riemuitsi että olipa ajanut hänet pakkaseen. Mutta samassa hän muisti heidän lapsuuttaan ja löi nyrkkinsä pöytään ja raivosi kuin kahlehdittu eläin.
Äkkiä hän muisti vaimonsa.
Tyyrakin oli ruvennut kokoamaan tavaroitaan.
— No, mitä tämä merkitsee? Onko sinulla näin kiire rakastajasi luo. Ei sitä sentään niin äkkiä päästä aviomiehestäkään.
Tyyra katseli häneen ja hänen itkunsa taukosi: