Kirkossa veisattiin. Minä kuulin sen ennenkuin olin päässyt sisään portistakaan. Heleälehtiset lehmukset värisivät kiviaidan sisäpuolella, varjostaen alttaria, joita oli pystytetty tänne uloskin. Sisältä tuli vastaan suitsutuksen ja vahakynttiläin tuoksun kyllästämä ilma viileänä kuin kellarista. Naisia oli polvillaan permannolla, auringonpaiste lankesi heihin läpi maalattujen ruutujen. Savu leijaili, lamppujen pienet punaiset liekit häälyivät. Mutta yli kaiken säteilivät täydessä auringonvalossa pyhän neitsyen kasvot. Hän seisoi alttarinsa yläpuolella pilvissä, katse tähdättynä korkeuteen, kädet ristissä rinnalla. Häneen oli koottu kaikki naisen sulo ja kaikki taivaan hyvyys. Hän oli korkea ja nöyrä. Lumottuna jäin hänen eteensä.
Vihdoin löysin penkin, jossa rukoili vanha mies. Hänenkin kostea katseensa etsi sädehtivää neitsyttä. En tavannut rukouksen sanoja, mutta löysin hartauden, jollaista en milloinkaan ole tuntenut. Ja kuin parempana ihmisenä nousin penkistä, kun vanhuskin siunasi ja nousi, ja tulin ihmisvirran mukana ulos lehmusten alle.
Vasta nyt huomasin etsiä emäntääni rouva Krasinskia. Ehkäpä hänen tyttärensäkin oli ollut kirkossa, heidän oli syystä tai toisesta pitänyt mennä kotoa eri aikoina. Rouva Krasinskia ei kuitenkaan ollut kansan joukossa.
Kirkkopihalta näkyi vettä ja viljavainioita, korkeita joenrantoja ja tammimetsiä. Kiviaidan alemmalla syrjällä oli hautausmaa: korkeita puuristejä, pari kiveä ja jokin lehtimaja penkkeineen. Kummulla hautausmaan joenpuolisessa kulmassa kohosi marmorinen muistomerkki. Lähemmäksi tullessani näin että se oli tytön pää. Jalustaa kiersivät valkoiset ruusut.
Tytön kasvot olivat ihmeellisen kauniit ja tuntuivat kumman tutuilta. Hyvä hänen oli siinä levätä, joki virtasi vierellä ja vastarannalla humisivat satavuotiset tammimetsät. Kuka mahtoikaan nuori nukkujatar olla? Ei mitään nimeä, ei mitään kirjoitusta. Katselin kauan kuvaa, jossa sieraimet laskevassa auringossa tuntuivat liikahtelevan, ja menin sitten pienestä portista polkua myöten joelle. Siinä oli uimahuone ja laituriin ankkuroituna vene. Joen pinta kiilsi ilman värettä. Astelin hienossa hiekassa siihen suuntaan, mihin virta tuntui juoksevan, tulin käänteeseen, missä itkuraidat koskettivat vettä, ja seisoin äkkiä korkean, valkoisen ristin edessä. Se muistutti niitä, joita katolisissa maissa näkee tienhaaroissa. Ristiinnaulitun kuvan ympärille oli kiedottu seppele valkeista ruusuista. Ne olivat vielä tuoreet. Kuvan yläpuolella luettiin kultaisin kirjaimin sana Evangeline.
Evangeline — mitä se merkitsi? Oliko se nimi, tytön nimi? Oliko tässä
hauta? Mutta miksei kuollutta sitten laskettu nukkumaan hautausmaahan?
Oliko tässä onnettomuuspaikka? Vai oliko katolisessa kirkossa pyhimys
Evangeline ja oliko risti pyhitetty hänelle?
Tulin asuntooni kysymykset mielessäni. Rouva Krasinski istui kuistilla käsitöineen, mutta hänen käytöksensä oli pidättyväistä enkä voinut kysyä häneltä mitään. Hän oli kaunis nainen ja valkeista hiuksistaan huolimatta nuorekas. Me menimme ruokasaliin. Siellä oli vanhanaikaista kuin museossa ja seinillä riippui puupiirroksia. Joimme teetä, porsliinit kilahtelivat käsissämme. Puhuimme vähän. Se mitä puhuimme, koski kaupunkia. Huomautin, että olin käynyt kirkossa ja nähnyt erinomaisen kauniin alttaritaulun. Silloin rouva Krasinski kertoi, että pari vuotta sitten oli tarkoitus ryhtyä korjaamaan koko kirkkoa. Varat oli jo kerätty, sopimukset taiteilijan ja rakennusmestarin kanssa tehty, jopa osa rakennusaineistakin paikalla — kun hallitus kielsi korjaamistyön. Sehän on täällä niin tavallista. Siihenhän täällä päättyvät ponnistukset. Italialainen taiteilija oli kuitenkin juuri ehtinyt saada valmiiksi Maariankuvan, kun kielto tuli.
Rouva Krasinski painui työhönsä ja mielenliikutuksen varjo meni hänen kasvojensa yli. Olihan koskettu hänen maansa vaikeihin oloihin. Siirryimme sitten Puolan kirjallisuuteen. Hän tunsi sen perinpohjin ja monet kirjailijat olivat hänen persoonallisia tuttujaan. Hänen miehensä oli ollut sanomalehden toimittaja. Lomatöinään hän oli kääntänyt Goethea, Dantea ja Longfellowia. Hänen kuolemastaan oli jo kulunut pitkä aika.
Illallisen jälkeen siirryimme puutarhaan. Se oli niin pieni, että sen oikeastaan täytti vanha tammi, joka kasvoi keskellä ja jonka oksat ulottuivat tasapäiseen pensasaitaan asti. Orapihlajat olivat niin korkeita, että latvojen yli vain häämötti kaupungin hökkeleiden harjoja. Tammen rungon ja pensasaidan välinen ala oli täynnä ruusuja. Ne olivat kukkiensa runsaudesta kylväneet hiekkakäytävänkin valkoiseksi. Minä istuuduin penkille ja emäntäni liikkui ruusupensaiden keskellä taitellen pois kuivia oksia. Jos ruusujen keskellä olisi astellut tyttönen vaaleanpunaisessa puvussa, olisi kuvan nimenä voinut olla »Nuoruus». Tämän kuvan nimi oli »Suru». Mieleeni johtui, että näitä kukkia varmaan kasvatetaan neitsyt Maarian alttaria tai ehkä hautausmaata varten. Puhuimme kuitenkin varsin iloisesti ja rouva Krasinski käänsi minulle tuon tuostakin ranskaksi puolalaisen runonpätkän. Hän osasi Mickiewiczin ulkoa.
Iltarusko tuli tammenlehväin välitse puutarhaan ja ruusujen tuoksuun sekaantui liljojen lemu. Ne olivat kätkössä puutarhan laidoilla, mutta kun kaste lankesi, eivät ne enää voineet salata itseään. Samalla alkoi joelta päin kuulua satakielten vihellys.