Nuori mies vilkastui.
— Ehkä te tiedätte jotakin?
— En minä mitään tiedä, joka olen tullut muualta. Se on toki liikaa, että herra tunkee joka paikkaan niinkuin me oltaisiin varastettu ne rahat. Jotka ollaan tultu muualta.
Emäntä paineli avainta taskussaan, pyyhki toisella kädellä nenäänsä ja veti kädellään sitten pitkin toppatakkiaan. Isäntä istui tuolilla ovensuussa, käsivarret polvilla. Lumi tuiskusi ruutuun. Hetkisen tuijotti nuori herra lukittuun oveen, sitten hän kirjoitti nimensä päiväkirjaan. Koko aikaan eivät isäntä ja emäntä vaihtaneet sanaakaan. Emäntä seisoi ja isäntä istui.
— Minun täytyy tavata joitakin vanhoja ihmisiä, jotka muistavat, sanoi nuorukainen, sukelsi suureen turkkiinsa ja lähti.
Emäntä kuuli eteisessä tiukujen soivan tuiskusta. Isäntä kuuli saman saliin. Tiuku soi hiljaa. Isännästä tuntui siltä kuin nimi, jonka nuori herra oli piirtänyt mustakantiseen kirjaan, olisi huutanut ilman ääntä, kuten hän vuosien kuluessa oli oppinut huutamaan ja puhumaan. Seuraavassa hetkessä hän oli kuulevinaan, että lukituissa huoneissa liikuttiin. Emäntä tuli parhaiksi ja tönäisi häntä kylkeen.
— Minä menen luhtiin, sanoi hän, ja tyhjennän villat äiti vainajan kirstusta.
Isäntä ymmärsi hänet paikalla ja nousi.
— Minkälainen siinä on lukko? kysyi hän.
— Huono.