— Noo, Pekka, mitäs sinä nyt laiskottelet? Etkös ole tarpeeksesi seisonut kaurojen ääressä!
Pekka pölähtää juoksuun ja vie isännän mäelle, jonka alla metsä loppuu ja alkavat Rason vainiot… Niin, mitähän siitäkin veljen yrityksestä oikein tulee, kun hän nyt aikoo kylvää pellot heinälle…
Jo päästään Rason tienhaaraan. Kaunis puukuja siitä vie kartanoon.
Pekka lönköttää hiljaa, ikään kuin ei se tietäisi, minne mennä ja miettisi sitä asiaa. Se nostelee ja heiluttelee korviaan. Juhakin käy uteliaaksi: minnekähän tuo menee? Hän päästää ohjakset höllälle ja ajattelee, mene nyt minne mieluummin tahdot.
Totta totisesti, ei hän itsekään tiedä, mikä noista paikoista on lähempänä hänen mieltään.
— Niin, Pekka, sanopa sinä se!
Tienhaaran kohdalla Pekka heittäytyy kulkemaan aivan käyden, ikään kuin antaakseen isännälleen tilaisuuden määrätä tien, mutta kun ei isännältä kuulu minkäänlaista viittausta, lönköttää Pekka tienhaaran sivu…
— Kunnon Pekka! Kunnon Pekka!
Juha hymähtää ja hänen tekisi mieli silittää Pekan karvaa. Sillä sinne isännänkin mieli sentään tuntuu vetävän: Joutsiaa hänen on taitanut olla ikävä. Siihen on sentään taitanut tulla totutuksi. Siitä on sentään taitanut tulla koti.
Kauniisti siintää Keihäsjärven jää ja sen takaa nousee kattoja ja rakennuksia ja ylinnä kohoaa kirkon risti. Lumessa on hyvä keväinen haju. Taivas kaartuu harmaana: ei näy sineä, mutta ei ole tietoa sateestakaan… Kohta, kohta rupeaa näkymään Joutsiakin .. No, Pekka, juoksepa nyt!… Että saadaan nähdä, vedättävätkö tänään navetasta… No nyt… Vedättävät: oikein! Karja kävelee pihamaalla, navetan ovi on auki ja siitä vie musta tie pellolle, jolla kohoaa tunkioita…