Amanda tölmäsi ylös unestaan ja sytytti tulta. Pastori oli kasvoiltaan ihrankarvainen ja hiki pisaroi hänen otsaltaan. Amanda kostutti hänen ohimoltaan kylmällä vedellä, antoi hänen haistella etikkaa ja murisi äreästi: "Kun ei anna ihmisten maata."
Pastori virkistyi hiukan ja meni uudelleen uneen. Hän painaa jotakin rintaansa vasten ja etsii sen niskaa. Siitä lähtee jotakin paksua, mustaa… Se on ruoppaa, se on kylmää… Jäätyneen lammikon pinnalla pilkottaa jokin vaate… Näkyy punakirjavaa röijyä, näkyy pellavankeltaista tukkaa… Tukka aukeaa ja alkaa laahata reen perässä… Ruopan alta katselevat avonaiset silmät, nurin päässä… Kaikkea tätä pitää pastori sylissään ja painaa sitä rintaansa vasten…
Amanda herää taasen pahaan parahdukseen ja sytyttää tulta. Ei tässä tänä yönä näy saavan nukkua! Sellaista se on, kun juo kuin sika eikä tiedä määrää. Palakoon nyt tuli koko yön.
Yö on pitkä. Hiljaisuus hymisee, kynttilään tulee pitkä karsi, joka rupeaa rätisemään ja käryttämään. Amanda kuorsaa jonkinlaisella vuoteella, jonka hän on tehnyt lattialle ovensuuhun.
Hiiretkö ne nakertelevat uuninnurkassa? Jyrsivät, jyrsivät, juoksentelevat vinnillä, että jyskyy, toisesta päästä toiseen! Pastori käskee silmiänsä aukenemaan, hän tahtoo avata silmänsä ja nähdä: hän ei saa niitä auki! Kannet ovat kuin juotetut kiinni! Eivät aukea! Mutta kansien läpi hän on näkevinään pienten hiirien hissuttavan esiin nurkista, pysähtyvän vuoteen ääreen katselemaan häntä… Niillä on mustat, liikkumattomat silmät kuin helmet… Niiden silmät menevät nurin!
Pastori karkaa ylös vuoteesta. Karsi kynttilässä on tuumaa pitkä ja käryää ja rätisee. Liekki leimuaa sen ympärillä, koko huone liikkuu, kiikkuu ja huojuu… Henget leijailevat ja liehuttavat harmaita vaippoja.
— Auttakaa! parahtaa pastori ja putoaa takaisin vuoteelleen.
— No mikä nyt taas on? ärisee Amanda. — Kuka käskee sillä lailla juomaan! Nooh… tuonko viinaa vai aarakkia, vai…?
Ja hän sylkäisee hyppysiinsä, niistää kynttilän, viskaa karren nurkkaan ja lähtee toiseen huoneeseen.
— Aijai, aijai, puhelee pastori itsekseen. — Minä en uskalla lausua sinun nimeäsi, sinä… ylhäisin. Olen sitä niin paljon turhaan lausunut. Jumala…!